Fiksailua

Ollaan nyt vuoden päivät inhottu nykyistä keittiötämme.  Paitsi etteivät keittiön materiaalit ja värit miellytä meitä, se on myös pinttyneen likainen kaakeleista kaapinoviin. Työpöytätasot ovat näppärästi lian väriset, niin että niiden puhtaudesta on paha mennä sanomaan mitään muuta, kuin että takuulla ne ovat vähintään yhtä likaiset kuin kaikki muukin.

Ilmeisesti siksi siitä ei edes ole kuvia. Olemme tietoisesti rajanneet ison huoneen keittiönurkkauksen pois kuvista, vaikka ruokapöytä, kaksi maalattua seinää ja tuunatut komerot on esitelty jopa blogissakin. Ekassa kuvassa kuitenkin näkyy yläkaappeja sen verran, että saatte pienen käsityksen. Mitä lie visakoivua nuokin esittää, oikeasti ovat vielä oranssimmat eli rumemman väriset kuin kuvassa.
Asioiden päällystäminen kontaktimuovilla on pienessä mittakaavassa tuttua, mutta isojen juttujen tekemisessä olin ensikertalainen. 
Odottelin paikallisessa Prismassa maalin sävytystä ja satuin notkumaan dc-fix -myyntitelineen vieressä. Siitä se ajatus sitten lähti.

Halpa pokkarikamerani vääristää värejä hieman, mutta idea käy ilmi: kylmä harmaa kaunisti jopa taustan kaakelit ja lattian, kun kaikki ei ole samaa haaleaa keltapunaruskeaa. Nyt liesituuletin ja hella istuvat maisemaan kauniisti. Teräksiset vetimet kaapeissa oli jo valmiina. Kolosesta, jossa jakkara on, on jo viety pyykkikone muualle. Kolo pitää vielä tuunata kivemmaksi jotenkin.

Elämme toivossa, että keittöremonttimme valmistuu (kunhan se ensin nyt alkaakin) tämän vuoden aikana, ja sen jälkeen puramme tämän ja muutamme makuuhuoneeksi. Kyse on siis lavastuksesta, joilla teemme elämästämme vähän viihtyisämpää muutaman kuukauden ajaksi. Sen jälkeen kaapit jatkavat elämäänsä kellarissa varastokaappeina ja tämä huone muuttuu makuuhuoneeksi. Tämän takia en tehnyt ihan viimeisen päälle. Prisman dc-fix oli vain 45 cm leveää, joten jouduin tekemään leveät ovet kahdesta osasta. Työtasot tein samaten monesta osasta. Muovikalvoa toki myydään leveämpänäkin, ja järkevää olisi ollut ostaa sitä. Kontaktin saumat kun tuppaavat näkymään, keräävät likaa ja pölyä ja vaikeuttavat hommaa. No ei ne ainakaan vielä näy.

Mies innostui auttelemaan. Yhden illan aikana telkkaria katsellessa irrotimme oven kerrallaan, vedin irti, ylimalkainen oven putsaus, tarra pintaan, vedin takas ja ovi paikoilleen. Pöytätasot teippasin viimeisenä. Marmorikuvio ei ole todellakaan suosikkini, mutta hei, sitä oli tarjolla ja väri oli kohdillaan, vaikka kuvio ei ollutkaan.

Jos tässä keittiössä olisi aikomus olla pitempään kuin muutama kuukausi, telaisin yhtenä iltana noitten kaakelien päälle Otex-kerroksen superlonitelalla, ja seuraavana iltana toisen kerroksen kalustemaalia päälle. Nyt en sitä tee, se olisi jo maalin tuhlaamista. Sitä paitsi muutakin maalattavaa on. Vuokra-asuntojen remontointi on hissukseen alkanut, ja ne on tarkoitus saada mahdollisimman pian valmiiksi, sen jälkeen on vasta oman keittiön ja kylppärin vuoro.

Kaappien ja työtasojen hinnaksi tuli 53,40 €. Oli hintansa väärti.
Aamulla iloinen yllätys oli, että keittiö on eri värisenä paljon valoisampi ja siten myös tilavamman tuntuinen.
Nähtäväksi jää, miten teippi kestää käyttöä.

Kiireitä Ameriikassa

Ameriikan kansalaisten syksy ja alkutalvi on hurahtanut vauhdilla ohi. Välillä on eletty turhautumisen hetkiä ja kyllästytty remonttipuuhiin, koettu parisuhdekriisi ja väsymys, ja sitten taas palattu siihen ajatukseen, että yhdessä tehden tämä projekti tulee joskus valmiiksi, kiirettä ei ole. Sen lisäksi, että unohdin blogin toviksi, unohdin myös valokuvata, ja sitten heräsin huomaamaan, miten tärkeää olisi, että joka vaiheesta olisi kuvia. Te rakkaat lukijat ette välitä katsoa tuhatta kuvaa puolivalmiista seinästä, mutta itse on hyvä palata valokuviin. Niitä katsoessa huomaa, että jotain tapahtuu koko ajan.

Meillä on olohuone ja ruokailutila! Jälkimmäinen ei tosin vielä pitkään aikaan sijaitse keittiön yhteydessä, koska keittiö on yhä vanhalla paikallaan. Olohuoneen myötä talomme tuntuu taas pykälän verran kodimmalta, ja hieman vähemmän puliukkojen asumukselta. Ihan jouluksi ei olkkari ollut valmis, koska sairastelin lähes koko joulukuun ja muitakin vastoinkäymisiä oli (kattopaneeli loppui kesken ja oli tilaustavaraa jne). Tätä kirjoittaessani tavarat ovat kuitenkin jo suurinpiirtein paikoillaan. Olen vihdoin alkanut purkaa viini- ja muita laseja muuttolaatikoista, osa saatiin jo joulupöytään ja viimeisetkin pääsevät kaappiin huomenna. Vuosi siinä meni. Hassua, että sitä voi kaivata jotain laseja, mistä sitten kuitenkin juo vain harvoin.

Vuokralaiset ovat poistuneet ennen joulua, ja nyt on edessä kahden asunnon totaalinen pintaremontti. Toiseen hankitaan kokonaan uusi keittiö, ja toisen keittö puretaan ja kootaan uudelleen eri järjestykseen ja vaihdetaan samalla työtasot. Seinät ja katot maalataan/tapetoidaan ja lattiat vaihdetaan uusiin. Toisen asunnon kylppäristä muokataan nykyiset jär-kyt-tä-vät vesijohtoputkihässäkät siistimmiksi ja turvallisemmiksi. Uusia kodinkoneita hankitaan. Ja sitten etsitään uudet vuokralaiset.

Vesijohdoista puheen ollen, välipäivinä Mies kohtasi ikävän yllätyksen, kun tulevassa kylppärissämme paukahti vanha vesijohto halki. Onni onnettomuudessa, että Mies oli kotona ja havaitsi asian heti ja sulki vesijohdon. Toinen onni oli, että olimme haju- ja pölyhaittojen takia eristäneet etuseinättömän kylppärin eteisestä rakennusmuovilla, muuten vesi olisi suihkunnut eteiseen ja siitä just valmistuneeseen ruokailutilaan. Kolmas onni oli oma laiskuutemme: emme olleet tyhjentäneet lattiasta kaikkia puruja, joten hiushalkeamasta sateena suihkunnut vesi osui muoviin ja siitä puruihin, jotka oli helppo, joskin työläs, lapioida jätesäkkeihin. Muu olikin pintakosteutta, jonka lämpöpuhallin kuivatti saman tien.

Niin ja se putkiremontti, ei se ole alkanut vieläkään ja suunnitelmat ovat taaskin hieman muuttuneet, joten ei se vielä hetkeen alakaan, pitää ensin selkeyttää, mitä mihin ja miksi (vuokralaisten irtisanomisaikahan oli maaliskuun alkuun saakka, joten mitään ei ollut tarkoituskaan aloittaa vielä vaan käyttää alkuvuosi suunnitteluun). Vuokra-asuntojen sisällä olevat vesijohdot on 50-luvun jälkeen jo kertaalleen uusittu, joten niitä ei ole kymmeneen vuoteen kiire uusia muuten kuin keittiömuutosten osalta, joten sikälikään putkirempalla ei ole kiire muutoin kuin hajoavien vesijohtojen pelossa.

Uusi ruokailutila ennen joulua, sohvan selkänojan yli katteltuna.

Olohuoneen takka ja muuri pitää vielä maalata.

Tassupöydällä on sukat jalassa, kysykää Voitolta, miksi.

Ruokailutilan tapetti ja muuri valmiit, listat puuttuu ja PorinMatin maalaus.

Olohuone sohvalta käsin.

Ruokailutilan nurkka ja Singerin jalka, pöytälevyn tekasin ihan ite.

Syksy Ameriikassa

Kiirettä on pitänyt.
Talon maalausta jatkettiin lokakuun seitsemänteen päivään asti, jolloin purettiin vuokrateline ja laitettiin pensselit santaan ulkokuoren osalta. Katonaluslaudoitusta jäi paikoin maalaamatta, ja ikkunankarmit odottavat ensi kesää, tai jopa seuraavaa, mutta niitä lukuun ottamatta talomme ulkoasu on nyt jo ihan semmoinen kuin halusimmekin sen olevan.

Syksyn sää suosi maalausurakkaa, mutta itse en  alustavista suunnitelmista poiketen ehtinytkään enää syys- lokakuussa osallistua siihen niin paljon, kuin olisin halunnut. Ensinnäkin olimme unohtaneet, että minulla on vakava korkean paikan kammo. En todellakaan kyennyt olemaan heiluvalla telineellä kantapäät rapsakasti kuuden metrin korkeudessa. Maalasin sitte kivijalkaa, mikä tietty piti sekin jonkun tehdä, eikä huonoselkäinen Mies olisi kyennyt istumaan lypsyjakkaralla ja maalaamaan kumarassa. Tuli siinä minunkin iskias kipeeksi.

 Kun telineen korkeus pudotettiin neljään metriin, kykenin maalaamaan, mutta Miehen mukaan homma kävi kuin hidastetussa filmissä. Pelkäsin koko ajan, että teline kaatuu, tai että putoan, tai että jompikumpi meistä yhtäkkiä kaatuu toisen päälle ja teline kaatuu. Olin joskus nähnyt Myytinmurtajissa, että ne hyppivät sillalla ja saivat sen värähtelemään ja silta sortui, ja olin täysin varma, että jos jompikumpi meistä kävelee telineellä, sama tapahtuu. "Nii ja sitten talokin alkaa värähdellä ja sortuu" sanoi Mies vakavalla naamalla. Nii just! Tajusithan sä!

Toiseksi, opintovapaalla tai en, satuin menemään töihin ja ainakin toistaiseksi ihan jäämään sinne, mutta ei siitä sen enempää, lastensuojelua kuitenkin. Kiva olla taas töissä, mutta en mä vieläkään tiedä, mikä musta isona tulee. Yksi iso plusjuttu duuniin menossa oli, että tapaan päivittäin täysjärkisiä aikuisia selvin päin olevia ihmisiä, jotka juttelevat mulle asiallisesti. Eikä tää nyt tarkoita mitenkään sitä, että Mies olis yhtäkkiä alkanut dokaamaan tai puhumaan rasittavia, mutta ihan pelkkä sen seura ei riitä vaan kaipaan muitakin aikuisia kontakteja.

Onneksi olen hitaasti alkanut tustua ihmisiin kesän mittaan: viereisessä talossa asuu oikein kiva nuori perhe, ja juttutuokiot heidän kanssaan ovat olleet monen päivän valopilkku. Koirien kanssa lenkkeillessä kertyy uusia tuttuja, varsinkin niistä naapureista, joilla on koiria, ja niistä, jotka remppaavat talojaan samalla alueella.  Erilaisissa päihteissä olevien ihmisten sönkötystä en jaksa kuunnella yhtään, kaikista vähiten omalla pihallani, eikä mulla oo mitään velvollisuutta semmoiseen. Silloin tällöin mietin tontin aitaamista ja sitä, kannattaako vuokralaisia lainkaan ottaa. Portti ja sähkölukko kaukosäätimellä olis siisti juttu. Mutta kattellaan ny.

Kolmanneksi, kaiken tuon ohella on pitänyt ulkoiluttaa koiria, laittaa mökki talvikuntoon ja sienestää. Sienestys jäi kyllä harmittavan vähiin tältä syksyltä, vaikka ei uskoisi, kun pakastinta katsoo. Kuivattuja sieniäkin on taas aika paljon. Tämän syksyn uudet rakkaudet olivat leppärousku ja viiruvalmuska. Vävypoika löysi kehnäsienen, mutten onnistunut löytämään niitä lähimettästä enempää. Tänä vuonna sienet olivat hyvälaatuisia ja toukattomia.

Tätä kirjoittaessa mökki on jo talviteloilla ja olohuoneen remontti kesätauon jälkeen etenemässä. Laitetaas muutama kuva siitä, miltä Ameriikassa nykyisellään näyttää:

Uudet postilaatikot on jo ostettuna. Talon numero puuttuu kulmasta vielä. Joskus ikkunoihin tulee sälekaihtimet ja toivon mukaan asukkaat joka asuntoon, ja verhot ikkunoihin.

Katon maalaus on ohjelmassa ensi kesänä tai viimeistään seuraavana. Katto on hyväkuntoinen mutta likainen ja sammaloitunut.

Se puolisko, jossa me asutaan.

Asiat on hieman muuttuneet.

Ikkunoiden kunnostuskin on ohjelmassa parin seuraavan kesän aikana.

Sitten vielä pihatöitä.

Projekteja

Otan surutta työn alle vanhoja, huonokuntoisia mööpeleitä, yleensä 50- ja 60-luvun teollista tuotantoa, harvoin vanhempiakin, ja tuunaan niistä mitä milloinkin. Niillä ei tule koskaan olemaan sen kummempaa rahallista tai historiallista arvoa, ja usein ne ovat jo valmiiksi jollain tapaa pilalla, esim. viilupinta on kärsinyt kosteusvaurioita. Eli mitään talonpoikaisantiikkia en tuhoile sentään.

Kirpparit ja kierrätyskeskukset ovat hyviä paikkoja mööpelihankintoihin, ja muun muassa pari pientä lipastoa olen hankkinut tammelalaisesta Patinaputiikista. Sieltä olen löytänyt myös hauskoja alpakkalautasia ja -kulhoja, niitä joita mulla tosiaan on mökillä joka paikassa, ja kotonakin sitten joskus, kun on paikkoja, missä pitää niitä.

Taisto ihailee hortensiaa.

Taisto on tunteellinen koira, joka arvostaa esteettisyyttä ja tunnelmaa. Tässä hän on innoissaan paskakaivon kannelle ilmestyneestä asetelmasta (ruukun ja kahden euron sementtikoristushärpäkkeen on tarkoitus sammaloitua tai ainakin likaantua). Huomaa kieli! Ikean vanha turkoosi lyhty on tuunattu vasaralakalla ja likaantunut sen jälkeen ihan omia aikojaan. Parin euron saviruukun kylkeen on pyyhitty vedessä lionnut ulkomaalisivellin, kylläpä Vinhassa näyttää pigmenttiä piisaavan! Kammotussydänhärpäke maksoi todella kaksi euroa. Pitää varmaan sivellä se piimällä ja ripotella siihen jotain kaunista jäkälää.

Tuleva projekti.

 Joitakin päiviä sitten olin tapaamassa Hippipoikaani hänen kotonaan Riihimäen Hyttikorttelissa. Hänellä on kaunis ullakkoasunto yli satavuotiaassa tiilitalossa vanhojen omenapuiden ja perennojen keskellä. Ensi keväänä menen kuokan kanssa kylään... ja nappaan perennoja, mihin Hipin vuokraemäntä antanee luvan. Hyttikortteli on upea alue, ja aloittelevan muusikon on vissiin aika kiva viettää siellä taiteilijaelämää. Pojan kummisetä oli pari vuotta sitten kierrättänyt hänelle vanhat Iskun tuolinsa, jotka ovat Hipin ja hänen kavereidensa käytössä kerryttäneet itseensä melkoisesti taidetta vai mitä toi kuona nyt onkaan. Koska olin antanut Hipille huvilan (he hee) vintiltä kaksi vánhaa, mutta vähän pienempää nojatuolia, päätti hän kierrättää kummisedältä saamansa ainakin joksikin aikaa minulle. No sehän sopi, kun sohva odottelee pakkauksessaan olohuoneen valmistumista. Huomasimme oitis, että tuoleissa on mahtavan hyvä istua edelleen. Kun aikani katselin tuoleja, aloin tykätä niistä, mutta ehdottomasti uudella verhoilulla ja pitää noille ysäri-kirsikka-käsinojillekin jotain tehdä... Kun saan tuolit tuunattua, kaikki tulevat haluamaan ne...

Lipasto ennen.

 Vuosi sitten tein tämmöisen. Söpö lipasto, mutta kulahtanut, ihan vankka ja ryhdikäs kuitenkin. Ei todellakaan mikään antiikkiesine. Parista kohtaa oli viilu hieman irti alustastaan. Laitoin astiapyyhkeen kaksin kerroin ja silitysraudalla painelin viilun suunnilleen kiinni alustaan (niksi toimii joskus, muttei aina, riippuu kai siitä, miten ja millä viilu on liimattu alustaansa.
Hioin enimmän kiillon ja isoimmat kuhmut pois ja maalasin puolihimmeällä Helmi- kalustemaalilla. Sillä ei kuulemma saisi viilupintaa maalata monestakaan syystä, mutta no jaa. Tämä kaunokainen vietti viime talven kylmällä kesämökillä.

Irrotin puunupit varovasti, niitä ei oltu porattu läpi vaan ne oli liimattu kuoppiinsa, joten porasin läpi kuopan ja kiinnitin Pompotista ostamani maatuska-vetimet paikoilleen. Ja kas! Ikkuna mahtuu aukeamaan, ja laatikot kätkevät sisäänsä niinkin arkisia asioita kuin kaikenkarvaiset laturinjohdot. Verhon takana nimittäin on pistorasia, ja tuo on hyvä latauspaikka (jos ei unohda ikkunaa auki sateella). Jälkeen-kuvassa vasemmalla muuten näkyy toista puoliskoa olohuoneen pariovista. Maalasin sävyllä Oleanteri, ja kun en saanut kahvaa irti ja se oli täynnä edellisiä maaliroiskeita, maalasin kahvat vasaralakalla. Tätä ennen ovi oli puolukka-ruispuuron värinen ja sitä ennen tummanvihreä, ja ihan ensimmäinen väri oli volvonsininen. Koska lasiruutujen reunoissa oli eri maaleja, kittiä ja lisäksi jotain tahmeaa vielä, rapsutin isoimmat kököt pois ja vedin päälle kangasteipin. Niin ja toi verho, se odottaa lyhentämistä. On odottanut jo aika kauan...

No sittenhän olin ostanut kirpparilta mukatiikkisen Ikean kylppäripeilin, en muista onko siitä jo kuva,

no laitan uudestaan. Maalasin nuo tummanpuhuvat raamit vaaleanharmaalla himmeällä Helmellä, sillä samalla jolla rappukäytävän puolipaneelitkin. Koristelin peiliä vielä washiteipillä, jossa on harmahtavalla pohjalla kultaisia pilkkuja. Kylppärimäisyys katosi ja mittasuhteetkin tuntuivat muuttuneen.

Peili näyttää hassusti ikkunalta varsinkin, kun se roikkuu tuossa pinkopahveista riisutulla eteisen seinällä. Aika hauska juttu, vaikkakaan sitä en suunnitellut . Kaikissa kuvissa näkyy rojukasoja ja sotkua, joihin alan jo pikkuhiljaa kyllästyä, niin että jouluksi on ainakin olkkari valmis! Mehän hukutaan kohta näihin mun tuunausprojekteihin kaiken lisäksi!

Patinaputiikista matkaani oli jossain vaiheessa kevättä tarttunut pikkuruinen radiopöytä (kuulemma semmoisen päällä on pidetty radiota), ja kalusteeseen sopiva radiokin mulla sattuu olemaan jemmassa. Se on ilmeisesti joskus ollut petsattu ja lakattu, mutta sen jälkeen laskin vaaleankeltaisen, tummansinisen ja valkoisen maalipinnan ja lukuisia kotimaalareiden jättämiä valumajälkiä. Komeronovien maalia eli lilaa himmeää Helmeä oli jäljellä, joten hioin pahimmat maalinorot pois ja pintaa sileämmäksi ja maalasin pikkupöydän. Yksi pöyydän jaloista on saanut vuosien saatossa hiukan osumia vinksottaa aavistuksen vinossa, ja taoin sitä vasaralla niin paljon suoremmaksi kuin sain (patalappu välissä niin ei jää vasaranjälkiä), mutta vino se on

edelleen, jos tarkkaan katsoo. Pöytä ei kuitenkaan keiku. Se on muuten sen korkuinen, että sopisi hyvin yöpöydäksikin. Oikeastaan väri olisikin tulevaan makuuhuoneeseemme sopiva. Jälkeen-kuvassa mööpeli ei näytä kovin kivalta, kun väri riitelee taustan (huvilamme makuuhuone) vihreän seinän kanssa. Oikeesti se on ihan jees ja väri sopii kauniisti yhteen tummaksi petsatun radion kanssa. Otan kuvan sitten, kun saan kaivettua radion esille ja putsattua sen.

Maalaan aina kaapit ja laatikot myös sisältä

kahdesta syystä: ensinnäkin se on minusta kivan ja siistin näköistä, ja toiseksi se häivyttää epämiellyttävät hajut aika tehokkaasti. Tällä kertaa kävi niin, että laatikko olikin niin jämpti, ettei nyt kulje kunnolla, joten joudun hiomaan sekä laatikon ulkosivua että pöydän laatikkouran sisäpuolta hiukan. Kyse on jostain puolesta millistä korkeintaan.

No uusimman tuunauksen tein viikonloppuna mökillä, eikäs ku huvilalla, lalallaa, sienestyksen, sienten putsaamisen, paistamisen ja kuivaamisen lomassa. 
Olin lukenut sisustusblogeista, lehdistä ja kuullut kavereilta, että kalkkimaali (Jeanne d'Arc Vintage Chalk Paint vieläpä) on niin mullistava ja käänteentekevä, että sillä voi maalata ihan mitä vaan, seiniä ja mööpeleitä ja kaikesta tulee niin iiiihanan patinoitunutta ja silkinhimmeää ja luonnollista ja vaikaks mitä. Okei, tilasin maaleja Keltaisesta Kartanosta, ja ne tulivatkin muutamassa päivässä. Ilahduin, koska palvelu oli hyvää, koska sain maalit viikonlopuksi ja ennen kaikkea koska ne oli niin kauniisti paketoitu! Vaaleanpunaisesta lahjanauhasta oli tää höppänä melkoisen hyvillään! Paketti näkyy muuten ylempänä tuoliprojektikuvassa siinä vasemmanpuoleisella tuolilla.

Pappani, eli siis äitini isä, oli hyvin erikoinen persoona. Hänen harrastuksiinsa kuului maalaaminen,

välillä kammottavinkin seurauksin. Hän muun muassa maalasi silloisen rantasaunamme hieman ruostuneen kiukaan räikeän vaaleanvihreällä metallimaalilla, mikä oli jo ihan kamalaa sinänsä. Pahin paljastui vasta, kun kiukaaseen tuikattiin valkea: hän ei ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että maalin pitäisi varmaan olla lämmönkestävää. Tämä ei ollut. Katku oli kamala. Pappa myös maalaili huonekaluja aikansa kuluksi, ja yhdisteli maalinloppuja keskenään mamman ja äitini kauhuksi. Värit nimittäin olivat toisinaan hieman outoja. Olin jo edellisenä kesänä tehnyt kamalan työn, kun olin poistanut useita omituisen värisiä maalikerroksia kahdesta vanhasta tuolista. Toiset kaksi tuolia odottivat vuoroaan. No, otin toisen, myrkynvihreän tuolin, ja hioin vihreää maalia jonkin verran tarkoituksena karhentaa sitä hieman. Sitten otin vaaleanpunaisen (no totta kai) kalkkimaalin ja aloin maalata. Ensimmäisellä kerroksella ei tapahtunut mitään, eikä juuri vielä toisellakaan, vaan tuoli nökötti edelleen vihreänä, joskin väri oli samentunut hieman. Ei tästä mitään tuu, ajattelin, mutta sudin tuolin pintaan vielä kolmannenkin kerroksen. Ja kas, tuoli alkoi näyttää vaaleanpunaiselta. Neljäs kerros tasasi ja syvensi väriä, ja uskon, että viidennen kerroksen jälkeen tulos olisi ollut jo ihan hyvä, mutta sitä en ennättänyt vetää, kun oli lähdettävä kotiin. Pinta on kaunis, himmeä, kalkkimainen taikka liitumainen ja väri ihana, mutta mutta. Vieressä oli himmeällä Helmellä kahteen kertaan maalattu radiopöytä, enkä osaa sanoa, onko noilla merkittävää eroa, paitsi että sataan kertaan maalaaminen vie aikaa! Lisäksi on ymmärtääkseni niin, ettei kalkkimaali kestä kulutusta, vaan mööpeli olisi vielä vahattava. Ja sittenhän pinta varmaan on ihan saman näköinen kuin Helmellä maalattu, ja vahan päälle ei sitten enää voikaan maalata millään! Aion kuitenkin maalata vielä toisen tuolin, ja ehkä ne kaksi muutakin, ja muodostan mielipiteeni vasta sitten.

....niin ja yksi vastaus siihen, mitä mä niillä alpakka-astioilla teen:

Pallokynttilä ja alpakkamalja.

Pihalla taas vaihteeks

Taisto ja Voitto sienestämässä.

 Kyllästyin rappukäytäväprojektiin, kuinka ollakaan just sen lian kohdalla. Jatkan illalla taikka huomenna, mutta just nyt ällöttää ajatuskin. Tapetointiosuudet ovat valmiit kuitenkin, eli loppujen puolipaneelien ja lattioiden maalaus on enää jäljellä. Ja kaikki ovet. Ja ja ja. Kääk sitten toinen rappukäytävä, mutta sen teen vasta, kun vuokralaiset ovat poistuneet.

Pari päivää sitten, kun paistoi aurinko, otin kuvia pihaltamme. Siinä riittää työsarkaa sitten, kun talo alkaa olla valmis. Toki aloitan pieniä juttuja jo syksyllä. Nurmikkoa ajaessa olemme nimittäin todella kyllästyneet pihalla oleviin "istutuksiin". Eli jollain omituisella logiikalla valtavalle pihalle on istutettu pieniä kasveja YKSITELLEN muutaman metrin välein. Ensinnäkin ne näyttävät huvittavilta ja rumilta, ja toiseksi niitä on ihan helkutin rasittavaa varoa ja kierrellä ruohonleikkurilla.

Penkki tuijien varjossa.

Kuvassa tuolien ja Voiton vasemmalla puolella on sekä yksittäisiä perennoja että muutama marjapuska. Muutamassa kohdassa pihaa kasvaa tosi rumaa oranssia liljaa, ja samaa näyttää kasvavan viereisen autiotalon pihassa, niin että veikkaan, että nuo on kylmästi haettu sieltä ja totta kai istutettu keskelle nurtsia kahteen eri paikkaan. Marjapensaat on istutettu ihan liian lähelle toisiaan. Penkin takana olevat tuijat on sentään ihan jees. Niiden taakse eli varjon puolelle ja niin sanotusti vuokralaisten puolelle oli tehty jonkinlainen oleskelualue, jonka olemme jo hävittäneet ja kylväneet tilalle nurmikon. Näin voi sentään istua naama kohti aurinkoa ja omassa rauhassaan. Tosin tuossahan on sitten paskakaivon kannet, mutta toisen päälle saa jonkun kivan kukka- ja lyhtyasetelman, ja toisen voi ignoorata. 

Pensasta ja perennaa.

Sama meininki jatkuu myös talon päädyssä. Suurin piirtein tontin rajan paikkeille on istutettu erilaisia pensaita paskanmarjasta lähtien jonkinlaiseksi aidaksi, no se on toisaalta ihan hyvä, mutta sitten taas tuossa niitten edessä on joku pensas, ja oikealla jokin perenna ja siitä vähän oikealle, varjossa ja alamäessä, pioni. EI NÄIN! Seuraavassa kuvassa näkyy se pioniparka taas, mutta sen lisäksi oikein kivat vanhat puut: visakoivu, tavallinen koivu ja hopeapaju (jokirannassa kun ollaan). Joesta tuli mieleeni, että enoni kertoi pienenä pelastaneensa kaverinsa hukkumasta kyseiseen Räynynojaan. Olen miettinyt, kuinkahan pieniä he olivat, vai oliko oja silloin isompi... Ei vaan, sateella, kuten tänään, se on aika iso ja ihan tulviikin.

Pioni ja koivut.

No sitten seuraa vielä kuva talostamme Ameriikanraitilta katsottuna. Jotain tarttis surulliselle näkymälle tehdä. Lisäksi etupiha on täynnä kauheita monttuja edellisen omistajan putkihommien jäljiltä. Että hiekkakuorma ainakin pitää tilata, ja jotain muutakin on kehiteltävä.

Kuistien eteen ja kivijalan ympärille on istutettu kuunliljaa, ja joissain kohdissa se menettelee, mutta kuistien edestä kaivan sen pois. Varsinkin oman kuistimme eteen on laitettu niitä helkutin oransseja liljoja kuunliljojen sekaan, ja jo aiemmin, mutta  varsinkin nyt, kun ne eivät enää kuki, ne tuovat mieleeni semmoisen istutuksen, mitä yleensä laitetaan hautakivien eteen. Pois semmoiset!

Ameriikanraitin puoleinen pääty.

Niin että työsarkaa riittää muutamaksi vuodeksi. Haaveissamme siintää myös kaunis kierrätysikkunoista ja omista remppajätteistämme rakennettu kasvihuone, jossa olisi kiva isuskella kesäiltoina. Sen toteutumiseen on vielä pitkä matka.

Jo alkukesällä tein pikkuruisen tuunausprojektin. Löysin kellarista ison, likaisen ja huonokuntoisen vanerisen työkalupakin, jonka puhdistin ja maalasin. Mies porasi pohjaan muutaman reiän, ja teimme pakkiin vielä muutamasta laudasta välipohjan reiluilla raoilla. Sitten istutin pakkiin kukkia (ihan vaan puolillaan olevissa multapusseissa ovat ne), ja kukat ovat viihtyneet hyvin. Kuvaushetkellä pelakuilla oli tauko kukinnassa ja sadekin niitä on hiukan hakannut, mutta uusia nuppuja on jo näkyvillä. Talon nurkalle ja pihalle istutin daalioita ja pelakuita erilaisiin löytämiini saaveihin ja ämpäreihin, ja daaliat viihtyivät helteessä niin hyvin, että ovat valtavan kokoisia ja lähes tukahduttaneet muut kukat. Pitää varmaan yrittää talvettaa niitä kellarissa.

Vanhassa liekkihotellissa asumisessa on hupaisat ja omisuiset, hyvät ja huonot puolensa. Kesän mittaan olemme tutustuneet muun muassa siihen, että joidenkin ihmisten mielestä pihamme on yleistä oleskelualuetta, jonka poikki voi oikaista (eritoten humalassa), ja jopa pissattaa koiraansa automme viereen. Olen törmännyt myös siihen omituiseen seikkaan, etteivät kaikki näytä ymmärtävän, että omistajan vaihtumisen myötä on meininki muutenkin muuttunut. Joten ei, minulla ei ole velvollisuutta keskeyttää omia puuhiani aina, kun joku juoppo sattuu pihallemme saapumaan, eikä minun tosiaankaan

Daaliat vanhassa sinkkisoikossa. Linssiluteen persus vasemmalla.

tarvitse pitää seuraa kelle tahansa, joka tulee etsiskelemään vuokralaisiani. Olen ollut ihan ällistynyt siitä, että nämä ihmiset ihan vilpittömästi luulevat niin. Monta kertaa on sattunut, että olen ollut omalla pihallani koirien kanssa, ja pihalle on yhtäkkiä saapunut joku minulle täysin tuntematon ihminen, kutsunut minulta lupaa kysymättä koirat luokseen ja ruvennut lässyttämään niille ja minulle. Seuraus on nyt se, että Taistokaan ei enää osaa jättää ihmisiä rauhaan vaan luulee, että kaikkia saa ja pitää juosta suin päin tervehtimään. Tosi kiva, varsinkin kun osaan arvata jo etukäteen, että seuraavat vuokralaiset ja heidän vieraansa eivät tule tästä pitämään. On todella rasittavaa, että sitten, kun kutsun koiriani ja lähden hakemaan niitä, vieras ihminen jatkaa niiden kutsumista ja silittelyä. Mutta toisaalta, tämän kyllä arvasimme. Tiesimme, mitä ostimme. Ärsyttää se silti. No, jatkossa talo tulee rauhoittumaan ja siistiytymään monellakin tavalla. Ja onhan pihalla mukavaakin, siinä tuijien alla, turkoosilla penkillä, teekuppi kädessä, koirien peuhaamista katsellen. Viereisessä puistossa ihmiset taluttavat koiriaan, vanhukset ovat päiväkävelyllä ja rusakot pomppivat heinikossa. Siitä saan voimaa ja jaksan odottaa vielä hetken sitä, että talomme alkaa elää uutta aikaa.

humani nil a me alienum puto

Voiton varjossa.

 Eli mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Semmoinen olo on viikonlopun jälkeen, kun olen remontoinut rappukäytävää. Tuntuu, että rappusissa ja seinissä on kaikki mahdolliset eritteet, mitä ihmisestä löytyy. Oikeesti.

Valmista pintaa on kuitenkin tullut roppakaupalla! Inhoan niitä alkuvaiheita, jolloin pestään ja hiotaan ja hiotaan ja teipataan ja pohjamaalataan ja tuntuu, ettei mitään näkyvää tapahdu. Lopulta olen kuitenkin edennyt tapiseerausvaiheeseen. Puolipaneeleissa on pari kerrosta himmeää Helmi-huonekalumaalia, sävy lattiamaalikartan

Seuraavaksi on vuorossa tuulikaappi.

 2115, vaaleanharmaa. En paklannut mitään, joten nyt ne näyttävät läheltä katsottuna hauskasti vanhoilta kolhuineen ja oksanreikineen, mutta kuitenkin ihanan raikkailta. Musta pyörylä ylimmässä kuvassa on 50-luvun bakeliittinen valokatkaisija, jonka sähkömies toivottavasti suostuu säästämään.

Tapetin kanssa onkin sitten ollut taiteilemista. Non-woven- tapetti on kyllä helppo liimata seinäpahviin, mutta ehkä olisi kannattanut valita kuosi, jossa ei olisi ollut noin vaikeaa kuviokohdistusta ja pitkää kuviota... No toisaalta, näpertäminen palkitaan. Koska pahvipohja kupruilee ja pullistelee, saumojen saaminen kaikkialta ja koko matkalta täysin puolen millin tarkkuudella puskuun on ihan mahdotonta, mutta eipä niitä muutamaa rakoa enää itsekään tuosta sekamelskasta erota.

Olisko ehdotuksia, mitä tälle tekis?

 Edellisessä blogimerkinnässä on kuva portaikosta ja ovesta, tässä samat tapetoinnin jälkeen. Tämä on kaiketi minun versioni sanoista "hillitty" ja "pastelli".

Ovi näyttää entistä surkeammalta. Kuvassa myös 70-luvun kummallinen lamppu, joka roikkui aikoinaan isoisäni työhuoneessa. Se on kristallia ja painaa arviolta viisitoista kiloa. Aluksi tuntui vitsikkäältä laittaa se käytävään, mutta pakko myöntää, ettei se kyllä tuohon(kaan) sovi. En vaan raaski millään luopua siitä. Vessaan sitten ehkä?

Tuulikaappi pitää muuttaa valkoiseksi, mutta samaan aikaan on suunnattava myös ylöspäin. Olen nyt päässyt portaikon välitasanteelle saakka, ja siitä eteenpäin lian määrä lisääntyy hurjasti kohti kauhukammiota mentäessä, eli asuntoa, josta olen kertonut blogimerkinnässä Vuokralainen helvetistä.

Joltain on ilmeisesti pudonnut kotiviiniastia (lue: kiljupytty) ylimmille rappusille ja se on sitten parin pompun kautta päätynyt välitasanteelle sotkien mennessään seinäpaneelin ja portaat. Tietenkään kukaan ei ole siivonnut tahmeaa sotkua. "Saattaa se kyllä olla ihan paskaakin", sanoi Mies hilpeästi. Tai verta. Joka tapauksessa, huomenna on koitettava sinipiialla ja jollain myrkyllä liottaa sitä, ja loput pitää vissiin hioa.

Asuinkerroksen yläpuoliset seinät on pohjamaalattu valkoisiksi, ja semmoisiksi saavat toistaiseksi ja ehkä ikuisesti jäädäkin. Vasempaan reunaan tulee vielä pätkä tapettia, otan myöhemmin kuvan toisesta kulmasta. Portaat ja kaiteen maalaan samalla värillä kuin puolipaneelitkin, mutta kestävämmällä maalilla, todennäköisesti Betoluxilla tai Futura 40- ulkokalustemaalilla. Ohessa kuva rappukäytävästä ennen mitään toimenpiteitä, pölyineen kaikkineen. Kuva valehtelee

sen verran, että lika ei erotu. Porrastasanteen seinän värikään ei erotu, se oli jostain täysin käsittämättömästä syystä vaaleankeltainen, katto oli kiiltävä mintunvihreä (harmi, ettei katosta tullut kuvaa). Kuvasta ei myöskään erotu haju.

Lika haisee. Mutta kaikista ärsyttävintä on pinttynyt tupakan haju, joka toisin kuin lika, ei lähde pesemällä. Minulla on sitten toinenkin samanmoinen maalausurakka edessä, sillä vuokralaisten rappukäytävä on yhtä synkkä, lähes yhtä likainen (kiljuroiskeita lukuun ottamatta) ja haisee sekin erittäin vahvasti tupakalle, ikävä kyllä. Taidan kuitenkin armahtaa itseäni sen verran, että joko maalaan kaikki pahvit tai ainakin valitsen tapetin, jossa ei ole ihan noin vaikeaa kuviokohdistusta... Toisen rappukäytävän kunnostus on vuorossa vasta vähän myöhemmin, samoin kuin kaikkien kolmen vuokra-asunnon remontit. Niistä lisää toiste.

Ovella

Ikkuna teipattuna.

Epäonninen huurrespray.

Kellarin ovi ja tuulikaapin seinäpaneelit.

Rappukäytävä.

Tuleva pääovi ja painivat koirat.

Joskus aikoinaan maalasin edellisen taloni ulko-ovea. Kerroin siitä ystävälleni Helenalle, joka totesi: "Kai maalaat sen punaiseksi?" ja kommentti jäi mieleen, koska niin olisin oikeasti halunnut tehdä. En silloin rohjennut. Maalasin tylsästi ja sovinnaisesti tummanruskeaksi, koska ovi oli aiemminkin ollut ruskea. Kun työ oli valmis, minua kadutti. Aina, kun katselin ovea, mietin, että minun olisi pitänyt maalata se punaiseksi. Päätin, että siitä lähtien maalaisin elämäni ovet omilla väreilläni, enkä piittaisi enää siitä, olisiko se sopivaa vai ei. Niin olen sittemmin tehnytkin: entisessä talossa makuuhuoneiden ovet muuttuivat tumman turkooseiksi ja pesuhuoneen puupaneeliovi valkoiseksi ihan vaan, koska halusin niin. Mökillä maalasin ovia violeteiksi, vaaleanpunaisiksi ja tummansinisiksi. Ameriikassa komeron ovisssa on haalea lila sävy ja ulko-ovissa välimerenturkoosi. Jotkut ovet ovat vaaleanharmaita. En vielä tiedä, mitä joistakin tulee. Olen joskus laittanut erilaisiin oviin koristetarroja, kuvioteippejä, vinyylitapettia ja ties mitä vielä, vaihtanut surutta vetimiä ja maalannut kahvoja vasaralakalla. Uusi ovi on aina uusi mahdollisuus.

Olin tyytyväinen huonokuntoisen ulko-ovemme värinmuutokseen, mutta suuri ikkuna näytti synkältä aukolta semminkin, kun ikkunasta näkyi vain pimeä ja likainen tuulikaappi (vielä toistaiseksi semmoinen). Olin joskus ostanut RTV:n alelaarista huurrespraymaalia, ja pengoin sen esille. No sitten mulla ei tietenkään ollut mitään materiaalia, josta olisin voinut askarrella sabluunaa, eikä edes kapeaa maalarinteippiä. Vähän rumaa punavalkoista washiteippiä oli muutamia pätkiä kahdessa rullassa ja uhrasin ne ja teippasin lasiin kuvion. Spray oli varmaan ollut valmiiksi vanhaa päätyessään alekoppaan, eikä se komeron hyllyllä ollut ainakaan parantunut. Vaikka kuinka ravistelin, maalausjälki oli silti epätasainen ja kokkareinen. Vaikka pesin ikkunan ensin, ikkunaan jäi silti pari likaläikkää (ehkä silikonia tms läpinäkyvää ainetta), jotka totta kai tulivat esiin vasta huurrutettuani ikkunan. En ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Sitten kiirehdin liian aikaisin irrottamaan teippejä, ja yksi teipin pää nappasi palan huurretta mukanaan ja vielä ihan keskeltä ikkunaa. Niin ettei homma mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Washiteippi ei myöskään ole ihan parasta rajaamiseen (mihin se ei ole toki tarkoitettukaan), koska se on huokoista, eivätkä reunat tartu ihan sataprosenttisesti alustaan. No, kaukaa katsottuna ikkuna on ihan kivan näköinen, ja ehkä tässä joku päivä korjailen lopputulosta vielä hieman. Mutta ei aina onnistu nää minun tuunaushommat. Spraymaalaaminen ei ole mun ykkösvahvuusalue muutenkaan.

Eilen ja tänään on satanut, ja olen hengaillut rappukäytävässä. Joku oli joskus maalannut rappukäytävän katot ja kattolistat mintunvihreällä kiiltävällä maalilla, ja ne maalasin mattavalkoisiksi jo keväällä. Käytävän seinissä on ihan järkyttävän rumat, tummahkoksi joko petsatut tai likaantuneet lakatut puolipaneelit ja beigeksi maalatut erittäin likaiset ja kolhuiset pikopahviseinät. Muutaman seinän olen jo maalannut mattavalkoisiksi, jotta saadaan valoa rappuun. Osaan aion liimata non-woven- tapettia ihan kylmästi suoraan pinkopahvien päälle. Kukaan ei oikein ole osannut sanoa, miten pinkopahvi ja kuitutapetti mahtavat tulla toimeen keskenään kylmässä rapussa, mutta kokeilen, mitä tapahtuu. Puolipaneelit maalaan vaaleanharmaiksi, samoin kuin rappuset (ja ehkä asuntojen ovet?). Ovenkarmit ja ikkunanpuitteet ovat nyt jännästi maalattu lian värisiksi, ne maalaan valkoisiksi. Rappukäytävä on ihan kamala, ja kaiken kruunaa vahva ja pinttynyt tupakan haju. Mutta asiat tulevat muuttumaan. Ja sitten, kun vihdoin on valoisaa ja siistiä, se tuntuu vieläkin paremmalta, kun muistaa, millaista oli aluksi.

Suunnittelin tulevia ovia. Kuvassa oleva kellarin ovi on todella huonokuntoinen, joten teen sille kuten ulko-ovellekin: kolhut ja naarmut saavat näkyä, puhdistan vain oven ja maalaan kolhuineen päivineen. Jos pakkeloin, kittaan ja hion kaiken viimeisen päälle, ovet alkavat näyttää persoonattomilta ja uusilta, eikä niissä sitten ole enää mitään hauskaa. Mutta tuommoisena ne eivät kelpaa, kyllä niille jokin muodonmuutos pitää tehdä! Asuntomme ovi kaipaa myös ehostusta. Siinä on syvien naarmujen lisäksi niin paljon ruuvien ja naulojen reikiä, että ne aion kitata umpeen ennen maalausta, muuten lopputulos on kuin haulikolla ammuttu. Kaikkien asuntojen ovissa on ollut metalliset postiluukut, mutta kuten paljon muutakin, edellinen omistaja joukkioineen on ne tuhonnut. Harkitsin aluksi postiluukkujen metsästämistä, mutta taidan keksiä jonkun muun ratkaisun sittenkin. Tykkään noista nuppimallisista ovenkahvoista: joissain ovissa on vanhat messinkiset vieläpä, mutta joihinkin oviin on jossain vaiheessa vaihdettu teräksiset, no hienot ovat nekin. Niitä en missään nimessä vaihda.

Niin että tässä mä taas seison, ovella, täynnä suunnitelmia. Ja oven takana odottaa jokin toinen ovi ja toiset suunnitelmat.

Kesä Ameriikassa

No näinhän tässä kävi, että blogi nukahti jälleen, osin siksi, että kesää on vietetty ulkosalla (pääosin vieläpä mökillä) ja sisällä on käyty vain nukkumassa.
Juhannusaattona Ameriikkaan saapui uusi kansalainen, englanninbulldoggivauva Voitto. Kesäkuun loppu ja heinäkuu onkin sujunut rattoisasti koiranpennun ehdoilla. Voitto oli seitsemänviikkoinen meille tullessaan, ja olipa kennelliitto mitä mieltä tahansa, minun mielestäni seitsenviikkoinen pentu on ihan liian nuori luovutettavaksi. No, joka tapauksessa, Voitto on meidän!

Voitto seitsenviikkoisena.

Voitto viisitoista viikkoa. Kuvakulma vääristää: ei se näin laiha ja isopäinen ole oikeesti!

 Loppukevään ja alkukesän ajan elettiin jokseenkin turhauttavaa vaihetta, jossa koko ajan tehtiin jotakin pientä, mutta samalla itsestä tuntui, ettei mikään edennyt ja kaaos Ameriikassa vain lisääntyi. Iso syy kaaokseen oli asuntojen välisen seinän purku. Seinässä oli molempien asuntojen puolella vaakalaudoituksen päällä paksu Gipsonit-levy, joka oli varmuuden vuoksi kiinnitetty tuhannesta kohdasta nauloilla. Seinä oli toki eristetty huolellisesti purulla. Joten jep, seinä purettiin keväällä ja tätä kirjoittaessani kipsipölyä ja purua on yhä lattioilla, mikä kertoo jotain myös siivouksen tasosta. Mies vietti pari hikistä päivää puukkosahan ja sorkkaraudan kera ennen kuin seinä antoi lopulta periksi. Alunperin piti ottaa pois koko seinä, mutta muutimme suunnitelmaa, koska halusimme säästää tulevan ruokailutilan puolella olevat kiinteät komerot. Olohuoneen puolelle jää täten pieni seinänpätkä, jonka toisella puolella ovat komerot. Kuulostaa vähän tyhmältä, mutta uskon ratkaisun olevan hyvä.

Niin, kuten kerroin, piirtelin niitä piirustuksia keväällä ja kun jouduin kerrankin keskittymään ja syventymään johonkin kunnolla (hah hah tosiaan), aloinkin nähdä asioita vähän eri tavalla ja lopulta kerroin pohdinnoistani Miehelle. Lopulta kävi niin, että suunnitelmat alkoivat muuttua hieman. Ja sitten ne muuttuivat taas. Niinpä laitoin piirustukset hetkeksi lepäämään ja odottamaan, että saamme päätettyä muutaman asian. Nyt alamme olla melkein varmoja. Ehkä. Samasta syystä putkiremonttikin antaa odottaa itseään vielä toistaiseksi. Jotkut viisaat ovat sanoneet, että talossa pitäisi asua jonkin aikaa ennen kuin aloittaa mitään isoa remonttia, ja näin se näyttää olevan. Olemme muuttaneet suunnitelmia jo aika paljon.

Sähköremontti sentään on kesän mittaan edistynyt sen verran, että jipii, olemme siirtyneet kolmivaihevirtaan. Taloon saadaan sähkö siististi ja modernisti maakaapelia pitkin, ja rumasti roikkuneet sähkölangat on poistettu, samoin kuin lukuisat vanhat antennien kiinnikkeet. Kummallisesti pitkän talon ulkosivuja pitkin roikkuneet lankapuhelinlinjat on revitty pois. Kiinteän laajakaistan takia korkeintaan niitä olisi tarvinnut, mutta ne huojuivat tuulessa siihen malliin, etten usko, että olisimme kovinkaan hyvää nettiyhteyttä saavuttaneet. Nettitikku toimii hyvin eikä sen 4G pätki. Kaapeliyhteydenkin taitaa tulevaisuudessa saada.

Julkisivun maalaus on edennyt odotettua hitaammin, syy on ollut liian hyvien ilmojen aiheuttama laiskuus. Tai no, alkukesästä oli liian kuuma, juhannuksen tietämissä satoi, ja koko heinäkuun ajan olikin sitten taas liian kuuma. Nyt olemme kuitenkin aloittaneet rivakasti, ja kyllähän taloon saadaan uusi maalipinta ennen talven tuloa! Julkisivu tulee muuttumaan hurjasti, tai on jo nyt muuttunut. Aloitimme kuisteista sillä ajatuksella, että niissä on pientä näpräämistä, ja jos se jää viimeiseksi, on se yhtä tuskaa. Nyt molemmat kuistit on maalattu, A-rapun ovea lukuun ottamatta, ja pätkä seinääkin on jo muuttanut väriään. Jo nyt on nähtävissä, että muutos on iso! On käymässä kuten toivoimme, että talon ilme avartuu ja muuttuu enemmän 50-lukulaiseksi. Nykyinen väritys on kammottava sammalenvihreä ja tummansininen (jep, mikä yhdistelmä!), mutta se muuttuu beigeksi ja valkoiseksi. Seinää maalaamme hieman hassussa järjestyksessä, koska telineitä ei ole vielä haettu vuokraamosta. Haemme ne sitten, kun sääennuste lupaa muutamaksi päiväksi maalauskelejä ja meillä on aikaa maalata aamusta iltaan. Vaaleaan maalipintaan ei pitäisi jäädä ikäviä rajoja, tummassa näkyy selvemmin nuo katkot, näin sanoi ammattimaalari, joten uskallamme näin tehdä.

Muodonmuutos käynnissä.

Turkoosi ovi.

Olen tehnyt pieniä tuunaushommia helteen keskellä, mutta aika vähän. Uiminen, koirien kanssa hölmöily ja rantaelämä on ollut pääosassa. Olen lukenut dekkareita, mikä on ollut ihanaa, koska siihen mulla ei ole ollut muutamaan vuoteen aikaa eikä energiaa. Täten pääkopan remontointi sujuu oikein hyvin, ja alan tuntea itseni tarmokkaaksi ja olen jopa alkanut pohtia töihin palaamista... sitten joskus. Ei sinne kiire ole.

Maalasin oven turkoosiksi. Koska purkki oli auki ja minulla oli pensseli kädessä, maalasin halpahallista ostamamme penkin. Yläkerran kauhukammiosta kävin hakemassa sinne hylätyn vanhan kessulle haisevan televisiopöydän, jonka viilupinta oli kosteuden pilaama, mutta mustat putkijalat hyväkuntoiset. Maalasin pöytälevyn myös. Kun viereen heitti pari Ikean metallituolia, sai aikaan hauskan oleskeluryhmän, jonka näkösuojana toimii tuijarivi.

Harmi, ettei mulla taida olla missään lähikuvaa kuistista siinä kunnossa, kuin se muuttaessamme oli: sisältä ja ympäriltä täynnä roinaa, aukot peitetty samealla aaltoprofiilisella kattopleksillä, koko kuisti tummansininen!

 Penkki maksoi Hurrikaanissa (paikallinen halpahalli) neljä kymppiä, eikä tule olemaan pitkäikäinen monestakaan syystä. Rumakin se on, mutta ostimme sen keväällä ja nostimme talon eteläpäätyyn, jotta oli jokin paikka, missä voi rauhassa istua. Vaikka Tikkurilan muuttumisleikissä julistan Tikkurilan maalien parhautta, ja onhan ne hyviä, tarkkaavainen lukija saattaa huomata penkillä Teknoksen Futura 40-purkin, joka on todellinen rakkauteni juuri tämmöisten kohteiden (tai ajansyömien ulko-ovien) maalaamisessa.

Taas huono kuva, josta ei käy ilmi pöytälevyn huonokuntoisuus. Maalasin sen, eikä se kunto siitä tietenkään yhtään parantunut, mutta onpahan kivan värinen ja toivon, että maalipinta suojaa pöytää edes hieman. Sadetta se ei tule kestämään, joten se saa viettää sadepäivät kuistilla. Pelkään, että kosteus saa viilupinnan kupruilemaan silti irti, mutta toivotaan parasta. Lakata sen toki voisi, mutten usko sen lopulta juuri parantavan asiaa. Eikä mulla ole lakkaa, enkä mä yleensä osta mitään erityisesti näitä tuunailuja varten, vaan käytän sitä, mitä milloinkin on.

Tässä oleskeluryhmä on valmiina ja kahveetkin on jo siinä maalaustauon aikana ryystetty. Kiva sisustuksellinen elementti tuo ikivanha paskakaivon kansi tuossa etualalla. Piha on niitä täynnä. Toivottavasti ne on edes tyhjennetty silloin, kun ne ovat jääneet pois käytöstä...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Ameriikka vaikenee mutta toivottavasti tällä kertaa vain hetkeksi ja blogi herää taas eloon.