humani nil a me alienum puto

Voiton varjossa.

 Eli mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Semmoinen olo on viikonlopun jälkeen, kun olen remontoinut rappukäytävää. Tuntuu, että rappusissa ja seinissä on kaikki mahdolliset eritteet, mitä ihmisestä löytyy. Oikeesti.

Valmista pintaa on kuitenkin tullut roppakaupalla! Inhoan niitä alkuvaiheita, jolloin pestään ja hiotaan ja hiotaan ja teipataan ja pohjamaalataan ja tuntuu, ettei mitään näkyvää tapahdu. Lopulta olen kuitenkin edennyt tapiseerausvaiheeseen. Puolipaneeleissa on pari kerrosta himmeää Helmi-huonekalumaalia, sävy lattiamaalikartan

Seuraavaksi on vuorossa tuulikaappi.

 2115, vaaleanharmaa. En paklannut mitään, joten nyt ne näyttävät läheltä katsottuna hauskasti vanhoilta kolhuineen ja oksanreikineen, mutta kuitenkin ihanan raikkailta. Musta pyörylä ylimmässä kuvassa on 50-luvun bakeliittinen valokatkaisija, jonka sähkömies toivottavasti suostuu säästämään.

Tapetin kanssa onkin sitten ollut taiteilemista. Non-woven- tapetti on kyllä helppo liimata seinäpahviin, mutta ehkä olisi kannattanut valita kuosi, jossa ei olisi ollut noin vaikeaa kuviokohdistusta ja pitkää kuviota... No toisaalta, näpertäminen palkitaan. Koska pahvipohja kupruilee ja pullistelee, saumojen saaminen kaikkialta ja koko matkalta täysin puolen millin tarkkuudella puskuun on ihan mahdotonta, mutta eipä niitä muutamaa rakoa enää itsekään tuosta sekamelskasta erota.

Olisko ehdotuksia, mitä tälle tekis?

 Edellisessä blogimerkinnässä on kuva portaikosta ja ovesta, tässä samat tapetoinnin jälkeen. Tämä on kaiketi minun versioni sanoista "hillitty" ja "pastelli".

Ovi näyttää entistä surkeammalta. Kuvassa myös 70-luvun kummallinen lamppu, joka roikkui aikoinaan isoisäni työhuoneessa. Se on kristallia ja painaa arviolta viisitoista kiloa. Aluksi tuntui vitsikkäältä laittaa se käytävään, mutta pakko myöntää, ettei se kyllä tuohon(kaan) sovi. En vaan raaski millään luopua siitä. Vessaan sitten ehkä?

Tuulikaappi pitää muuttaa valkoiseksi, mutta samaan aikaan on suunnattava myös ylöspäin. Olen nyt päässyt portaikon välitasanteelle saakka, ja siitä eteenpäin lian määrä lisääntyy hurjasti kohti kauhukammiota mentäessä, eli asuntoa, josta olen kertonut blogimerkinnässä Vuokralainen helvetistä.

Joltain on ilmeisesti pudonnut kotiviiniastia (lue: kiljupytty) ylimmille rappusille ja se on sitten parin pompun kautta päätynyt välitasanteelle sotkien mennessään seinäpaneelin ja portaat. Tietenkään kukaan ei ole siivonnut tahmeaa sotkua. "Saattaa se kyllä olla ihan paskaakin", sanoi Mies hilpeästi. Tai verta. Joka tapauksessa, huomenna on koitettava sinipiialla ja jollain myrkyllä liottaa sitä, ja loput pitää vissiin hioa.

Asuinkerroksen yläpuoliset seinät on pohjamaalattu valkoisiksi, ja semmoisiksi saavat toistaiseksi ja ehkä ikuisesti jäädäkin. Vasempaan reunaan tulee vielä pätkä tapettia, otan myöhemmin kuvan toisesta kulmasta. Portaat ja kaiteen maalaan samalla värillä kuin puolipaneelitkin, mutta kestävämmällä maalilla, todennäköisesti Betoluxilla tai Futura 40- ulkokalustemaalilla. Ohessa kuva rappukäytävästä ennen mitään toimenpiteitä, pölyineen kaikkineen. Kuva valehtelee

sen verran, että lika ei erotu. Porrastasanteen seinän värikään ei erotu, se oli jostain täysin käsittämättömästä syystä vaaleankeltainen, katto oli kiiltävä mintunvihreä (harmi, ettei katosta tullut kuvaa). Kuvasta ei myöskään erotu haju.

Lika haisee. Mutta kaikista ärsyttävintä on pinttynyt tupakan haju, joka toisin kuin lika, ei lähde pesemällä. Minulla on sitten toinenkin samanmoinen maalausurakka edessä, sillä vuokralaisten rappukäytävä on yhtä synkkä, lähes yhtä likainen (kiljuroiskeita lukuun ottamatta) ja haisee sekin erittäin vahvasti tupakalle, ikävä kyllä. Taidan kuitenkin armahtaa itseäni sen verran, että joko maalaan kaikki pahvit tai ainakin valitsen tapetin, jossa ei ole ihan noin vaikeaa kuviokohdistusta... Toisen rappukäytävän kunnostus on vuorossa vasta vähän myöhemmin, samoin kuin kaikkien kolmen vuokra-asunnon remontit. Niistä lisää toiste.