Syksy Ameriikassa

Kiirettä on pitänyt.
Talon maalausta jatkettiin lokakuun seitsemänteen päivään asti, jolloin purettiin vuokrateline ja laitettiin pensselit santaan ulkokuoren osalta. Katonaluslaudoitusta jäi paikoin maalaamatta, ja ikkunankarmit odottavat ensi kesää, tai jopa seuraavaa, mutta niitä lukuun ottamatta talomme ulkoasu on nyt jo ihan semmoinen kuin halusimmekin sen olevan.

Syksyn sää suosi maalausurakkaa, mutta itse en  alustavista suunnitelmista poiketen ehtinytkään enää syys- lokakuussa osallistua siihen niin paljon, kuin olisin halunnut. Ensinnäkin olimme unohtaneet, että minulla on vakava korkean paikan kammo. En todellakaan kyennyt olemaan heiluvalla telineellä kantapäät rapsakasti kuuden metrin korkeudessa. Maalasin sitte kivijalkaa, mikä tietty piti sekin jonkun tehdä, eikä huonoselkäinen Mies olisi kyennyt istumaan lypsyjakkaralla ja maalaamaan kumarassa. Tuli siinä minunkin iskias kipeeksi.

 Kun telineen korkeus pudotettiin neljään metriin, kykenin maalaamaan, mutta Miehen mukaan homma kävi kuin hidastetussa filmissä. Pelkäsin koko ajan, että teline kaatuu, tai että putoan, tai että jompikumpi meistä yhtäkkiä kaatuu toisen päälle ja teline kaatuu. Olin joskus nähnyt Myytinmurtajissa, että ne hyppivät sillalla ja saivat sen värähtelemään ja silta sortui, ja olin täysin varma, että jos jompikumpi meistä kävelee telineellä, sama tapahtuu. "Nii ja sitten talokin alkaa värähdellä ja sortuu" sanoi Mies vakavalla naamalla. Nii just! Tajusithan sä!

Toiseksi, opintovapaalla tai en, satuin menemään töihin ja ainakin toistaiseksi ihan jäämään sinne, mutta ei siitä sen enempää, lastensuojelua kuitenkin. Kiva olla taas töissä, mutta en mä vieläkään tiedä, mikä musta isona tulee. Yksi iso plusjuttu duuniin menossa oli, että tapaan päivittäin täysjärkisiä aikuisia selvin päin olevia ihmisiä, jotka juttelevat mulle asiallisesti. Eikä tää nyt tarkoita mitenkään sitä, että Mies olis yhtäkkiä alkanut dokaamaan tai puhumaan rasittavia, mutta ihan pelkkä sen seura ei riitä vaan kaipaan muitakin aikuisia kontakteja.

Onneksi olen hitaasti alkanut tustua ihmisiin kesän mittaan: viereisessä talossa asuu oikein kiva nuori perhe, ja juttutuokiot heidän kanssaan ovat olleet monen päivän valopilkku. Koirien kanssa lenkkeillessä kertyy uusia tuttuja, varsinkin niistä naapureista, joilla on koiria, ja niistä, jotka remppaavat talojaan samalla alueella.  Erilaisissa päihteissä olevien ihmisten sönkötystä en jaksa kuunnella yhtään, kaikista vähiten omalla pihallani, eikä mulla oo mitään velvollisuutta semmoiseen. Silloin tällöin mietin tontin aitaamista ja sitä, kannattaako vuokralaisia lainkaan ottaa. Portti ja sähkölukko kaukosäätimellä olis siisti juttu. Mutta kattellaan ny.

Kolmanneksi, kaiken tuon ohella on pitänyt ulkoiluttaa koiria, laittaa mökki talvikuntoon ja sienestää. Sienestys jäi kyllä harmittavan vähiin tältä syksyltä, vaikka ei uskoisi, kun pakastinta katsoo. Kuivattuja sieniäkin on taas aika paljon. Tämän syksyn uudet rakkaudet olivat leppärousku ja viiruvalmuska. Vävypoika löysi kehnäsienen, mutten onnistunut löytämään niitä lähimettästä enempää. Tänä vuonna sienet olivat hyvälaatuisia ja toukattomia.

Tätä kirjoittaessa mökki on jo talviteloilla ja olohuoneen remontti kesätauon jälkeen etenemässä. Laitetaas muutama kuva siitä, miltä Ameriikassa nykyisellään näyttää:

Uudet postilaatikot on jo ostettuna. Talon numero puuttuu kulmasta vielä. Joskus ikkunoihin tulee sälekaihtimet ja toivon mukaan asukkaat joka asuntoon, ja verhot ikkunoihin.

Katon maalaus on ohjelmassa ensi kesänä tai viimeistään seuraavana. Katto on hyväkuntoinen mutta likainen ja sammaloitunut.

Se puolisko, jossa me asutaan.

Asiat on hieman muuttuneet.

Ikkunoiden kunnostuskin on ohjelmassa parin seuraavan kesän aikana.

Sitten vielä pihatöitä.

Projekteja

Otan surutta työn alle vanhoja, huonokuntoisia mööpeleitä, yleensä 50- ja 60-luvun teollista tuotantoa, harvoin vanhempiakin, ja tuunaan niistä mitä milloinkin. Niillä ei tule koskaan olemaan sen kummempaa rahallista tai historiallista arvoa, ja usein ne ovat jo valmiiksi jollain tapaa pilalla, esim. viilupinta on kärsinyt kosteusvaurioita. Eli mitään talonpoikaisantiikkia en tuhoile sentään.

Kirpparit ja kierrätyskeskukset ovat hyviä paikkoja mööpelihankintoihin, ja muun muassa pari pientä lipastoa olen hankkinut tammelalaisesta Patinaputiikista. Sieltä olen löytänyt myös hauskoja alpakkalautasia ja -kulhoja, niitä joita mulla tosiaan on mökillä joka paikassa, ja kotonakin sitten joskus, kun on paikkoja, missä pitää niitä.

Taisto ihailee hortensiaa.

Taisto on tunteellinen koira, joka arvostaa esteettisyyttä ja tunnelmaa. Tässä hän on innoissaan paskakaivon kannelle ilmestyneestä asetelmasta (ruukun ja kahden euron sementtikoristushärpäkkeen on tarkoitus sammaloitua tai ainakin likaantua). Huomaa kieli! Ikean vanha turkoosi lyhty on tuunattu vasaralakalla ja likaantunut sen jälkeen ihan omia aikojaan. Parin euron saviruukun kylkeen on pyyhitty vedessä lionnut ulkomaalisivellin, kylläpä Vinhassa näyttää pigmenttiä piisaavan! Kammotussydänhärpäke maksoi todella kaksi euroa. Pitää varmaan sivellä se piimällä ja ripotella siihen jotain kaunista jäkälää.

Tuleva projekti.

 Joitakin päiviä sitten olin tapaamassa Hippipoikaani hänen kotonaan Riihimäen Hyttikorttelissa. Hänellä on kaunis ullakkoasunto yli satavuotiaassa tiilitalossa vanhojen omenapuiden ja perennojen keskellä. Ensi keväänä menen kuokan kanssa kylään... ja nappaan perennoja, mihin Hipin vuokraemäntä antanee luvan. Hyttikortteli on upea alue, ja aloittelevan muusikon on vissiin aika kiva viettää siellä taiteilijaelämää. Pojan kummisetä oli pari vuotta sitten kierrättänyt hänelle vanhat Iskun tuolinsa, jotka ovat Hipin ja hänen kavereidensa käytössä kerryttäneet itseensä melkoisesti taidetta vai mitä toi kuona nyt onkaan. Koska olin antanut Hipille huvilan (he hee) vintiltä kaksi vánhaa, mutta vähän pienempää nojatuolia, päätti hän kierrättää kummisedältä saamansa ainakin joksikin aikaa minulle. No sehän sopi, kun sohva odottelee pakkauksessaan olohuoneen valmistumista. Huomasimme oitis, että tuoleissa on mahtavan hyvä istua edelleen. Kun aikani katselin tuoleja, aloin tykätä niistä, mutta ehdottomasti uudella verhoilulla ja pitää noille ysäri-kirsikka-käsinojillekin jotain tehdä... Kun saan tuolit tuunattua, kaikki tulevat haluamaan ne...

Lipasto ennen.

 Vuosi sitten tein tämmöisen. Söpö lipasto, mutta kulahtanut, ihan vankka ja ryhdikäs kuitenkin. Ei todellakaan mikään antiikkiesine. Parista kohtaa oli viilu hieman irti alustastaan. Laitoin astiapyyhkeen kaksin kerroin ja silitysraudalla painelin viilun suunnilleen kiinni alustaan (niksi toimii joskus, muttei aina, riippuu kai siitä, miten ja millä viilu on liimattu alustaansa.
Hioin enimmän kiillon ja isoimmat kuhmut pois ja maalasin puolihimmeällä Helmi- kalustemaalilla. Sillä ei kuulemma saisi viilupintaa maalata monestakaan syystä, mutta no jaa. Tämä kaunokainen vietti viime talven kylmällä kesämökillä.

Irrotin puunupit varovasti, niitä ei oltu porattu läpi vaan ne oli liimattu kuoppiinsa, joten porasin läpi kuopan ja kiinnitin Pompotista ostamani maatuska-vetimet paikoilleen. Ja kas! Ikkuna mahtuu aukeamaan, ja laatikot kätkevät sisäänsä niinkin arkisia asioita kuin kaikenkarvaiset laturinjohdot. Verhon takana nimittäin on pistorasia, ja tuo on hyvä latauspaikka (jos ei unohda ikkunaa auki sateella). Jälkeen-kuvassa vasemmalla muuten näkyy toista puoliskoa olohuoneen pariovista. Maalasin sävyllä Oleanteri, ja kun en saanut kahvaa irti ja se oli täynnä edellisiä maaliroiskeita, maalasin kahvat vasaralakalla. Tätä ennen ovi oli puolukka-ruispuuron värinen ja sitä ennen tummanvihreä, ja ihan ensimmäinen väri oli volvonsininen. Koska lasiruutujen reunoissa oli eri maaleja, kittiä ja lisäksi jotain tahmeaa vielä, rapsutin isoimmat kököt pois ja vedin päälle kangasteipin. Niin ja toi verho, se odottaa lyhentämistä. On odottanut jo aika kauan...

No sittenhän olin ostanut kirpparilta mukatiikkisen Ikean kylppäripeilin, en muista onko siitä jo kuva,

no laitan uudestaan. Maalasin nuo tummanpuhuvat raamit vaaleanharmaalla himmeällä Helmellä, sillä samalla jolla rappukäytävän puolipaneelitkin. Koristelin peiliä vielä washiteipillä, jossa on harmahtavalla pohjalla kultaisia pilkkuja. Kylppärimäisyys katosi ja mittasuhteetkin tuntuivat muuttuneen.

Peili näyttää hassusti ikkunalta varsinkin, kun se roikkuu tuossa pinkopahveista riisutulla eteisen seinällä. Aika hauska juttu, vaikkakaan sitä en suunnitellut . Kaikissa kuvissa näkyy rojukasoja ja sotkua, joihin alan jo pikkuhiljaa kyllästyä, niin että jouluksi on ainakin olkkari valmis! Mehän hukutaan kohta näihin mun tuunausprojekteihin kaiken lisäksi!

Patinaputiikista matkaani oli jossain vaiheessa kevättä tarttunut pikkuruinen radiopöytä (kuulemma semmoisen päällä on pidetty radiota), ja kalusteeseen sopiva radiokin mulla sattuu olemaan jemmassa. Se on ilmeisesti joskus ollut petsattu ja lakattu, mutta sen jälkeen laskin vaaleankeltaisen, tummansinisen ja valkoisen maalipinnan ja lukuisia kotimaalareiden jättämiä valumajälkiä. Komeronovien maalia eli lilaa himmeää Helmeä oli jäljellä, joten hioin pahimmat maalinorot pois ja pintaa sileämmäksi ja maalasin pikkupöydän. Yksi pöyydän jaloista on saanut vuosien saatossa hiukan osumia vinksottaa aavistuksen vinossa, ja taoin sitä vasaralla niin paljon suoremmaksi kuin sain (patalappu välissä niin ei jää vasaranjälkiä), mutta vino se on

edelleen, jos tarkkaan katsoo. Pöytä ei kuitenkaan keiku. Se on muuten sen korkuinen, että sopisi hyvin yöpöydäksikin. Oikeastaan väri olisikin tulevaan makuuhuoneeseemme sopiva. Jälkeen-kuvassa mööpeli ei näytä kovin kivalta, kun väri riitelee taustan (huvilamme makuuhuone) vihreän seinän kanssa. Oikeesti se on ihan jees ja väri sopii kauniisti yhteen tummaksi petsatun radion kanssa. Otan kuvan sitten, kun saan kaivettua radion esille ja putsattua sen.

Maalaan aina kaapit ja laatikot myös sisältä

kahdesta syystä: ensinnäkin se on minusta kivan ja siistin näköistä, ja toiseksi se häivyttää epämiellyttävät hajut aika tehokkaasti. Tällä kertaa kävi niin, että laatikko olikin niin jämpti, ettei nyt kulje kunnolla, joten joudun hiomaan sekä laatikon ulkosivua että pöydän laatikkouran sisäpuolta hiukan. Kyse on jostain puolesta millistä korkeintaan.

No uusimman tuunauksen tein viikonloppuna mökillä, eikäs ku huvilalla, lalallaa, sienestyksen, sienten putsaamisen, paistamisen ja kuivaamisen lomassa. 
Olin lukenut sisustusblogeista, lehdistä ja kuullut kavereilta, että kalkkimaali (Jeanne d'Arc Vintage Chalk Paint vieläpä) on niin mullistava ja käänteentekevä, että sillä voi maalata ihan mitä vaan, seiniä ja mööpeleitä ja kaikesta tulee niin iiiihanan patinoitunutta ja silkinhimmeää ja luonnollista ja vaikaks mitä. Okei, tilasin maaleja Keltaisesta Kartanosta, ja ne tulivatkin muutamassa päivässä. Ilahduin, koska palvelu oli hyvää, koska sain maalit viikonlopuksi ja ennen kaikkea koska ne oli niin kauniisti paketoitu! Vaaleanpunaisesta lahjanauhasta oli tää höppänä melkoisen hyvillään! Paketti näkyy muuten ylempänä tuoliprojektikuvassa siinä vasemmanpuoleisella tuolilla.

Pappani, eli siis äitini isä, oli hyvin erikoinen persoona. Hänen harrastuksiinsa kuului maalaaminen,

välillä kammottavinkin seurauksin. Hän muun muassa maalasi silloisen rantasaunamme hieman ruostuneen kiukaan räikeän vaaleanvihreällä metallimaalilla, mikä oli jo ihan kamalaa sinänsä. Pahin paljastui vasta, kun kiukaaseen tuikattiin valkea: hän ei ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että maalin pitäisi varmaan olla lämmönkestävää. Tämä ei ollut. Katku oli kamala. Pappa myös maalaili huonekaluja aikansa kuluksi, ja yhdisteli maalinloppuja keskenään mamman ja äitini kauhuksi. Värit nimittäin olivat toisinaan hieman outoja. Olin jo edellisenä kesänä tehnyt kamalan työn, kun olin poistanut useita omituisen värisiä maalikerroksia kahdesta vanhasta tuolista. Toiset kaksi tuolia odottivat vuoroaan. No, otin toisen, myrkynvihreän tuolin, ja hioin vihreää maalia jonkin verran tarkoituksena karhentaa sitä hieman. Sitten otin vaaleanpunaisen (no totta kai) kalkkimaalin ja aloin maalata. Ensimmäisellä kerroksella ei tapahtunut mitään, eikä juuri vielä toisellakaan, vaan tuoli nökötti edelleen vihreänä, joskin väri oli samentunut hieman. Ei tästä mitään tuu, ajattelin, mutta sudin tuolin pintaan vielä kolmannenkin kerroksen. Ja kas, tuoli alkoi näyttää vaaleanpunaiselta. Neljäs kerros tasasi ja syvensi väriä, ja uskon, että viidennen kerroksen jälkeen tulos olisi ollut jo ihan hyvä, mutta sitä en ennättänyt vetää, kun oli lähdettävä kotiin. Pinta on kaunis, himmeä, kalkkimainen taikka liitumainen ja väri ihana, mutta mutta. Vieressä oli himmeällä Helmellä kahteen kertaan maalattu radiopöytä, enkä osaa sanoa, onko noilla merkittävää eroa, paitsi että sataan kertaan maalaaminen vie aikaa! Lisäksi on ymmärtääkseni niin, ettei kalkkimaali kestä kulutusta, vaan mööpeli olisi vielä vahattava. Ja sittenhän pinta varmaan on ihan saman näköinen kuin Helmellä maalattu, ja vahan päälle ei sitten enää voikaan maalata millään! Aion kuitenkin maalata vielä toisen tuolin, ja ehkä ne kaksi muutakin, ja muodostan mielipiteeni vasta sitten.

....niin ja yksi vastaus siihen, mitä mä niillä alpakka-astioilla teen:

Pallokynttilä ja alpakkamalja.

Pihalla taas vaihteeks

Taisto ja Voitto sienestämässä.

 Kyllästyin rappukäytäväprojektiin, kuinka ollakaan just sen lian kohdalla. Jatkan illalla taikka huomenna, mutta just nyt ällöttää ajatuskin. Tapetointiosuudet ovat valmiit kuitenkin, eli loppujen puolipaneelien ja lattioiden maalaus on enää jäljellä. Ja kaikki ovet. Ja ja ja. Kääk sitten toinen rappukäytävä, mutta sen teen vasta, kun vuokralaiset ovat poistuneet.

Pari päivää sitten, kun paistoi aurinko, otin kuvia pihaltamme. Siinä riittää työsarkaa sitten, kun talo alkaa olla valmis. Toki aloitan pieniä juttuja jo syksyllä. Nurmikkoa ajaessa olemme nimittäin todella kyllästyneet pihalla oleviin "istutuksiin". Eli jollain omituisella logiikalla valtavalle pihalle on istutettu pieniä kasveja YKSITELLEN muutaman metrin välein. Ensinnäkin ne näyttävät huvittavilta ja rumilta, ja toiseksi niitä on ihan helkutin rasittavaa varoa ja kierrellä ruohonleikkurilla.

Penkki tuijien varjossa.

Kuvassa tuolien ja Voiton vasemmalla puolella on sekä yksittäisiä perennoja että muutama marjapuska. Muutamassa kohdassa pihaa kasvaa tosi rumaa oranssia liljaa, ja samaa näyttää kasvavan viereisen autiotalon pihassa, niin että veikkaan, että nuo on kylmästi haettu sieltä ja totta kai istutettu keskelle nurtsia kahteen eri paikkaan. Marjapensaat on istutettu ihan liian lähelle toisiaan. Penkin takana olevat tuijat on sentään ihan jees. Niiden taakse eli varjon puolelle ja niin sanotusti vuokralaisten puolelle oli tehty jonkinlainen oleskelualue, jonka olemme jo hävittäneet ja kylväneet tilalle nurmikon. Näin voi sentään istua naama kohti aurinkoa ja omassa rauhassaan. Tosin tuossahan on sitten paskakaivon kannet, mutta toisen päälle saa jonkun kivan kukka- ja lyhtyasetelman, ja toisen voi ignoorata. 

Pensasta ja perennaa.

Sama meininki jatkuu myös talon päädyssä. Suurin piirtein tontin rajan paikkeille on istutettu erilaisia pensaita paskanmarjasta lähtien jonkinlaiseksi aidaksi, no se on toisaalta ihan hyvä, mutta sitten taas tuossa niitten edessä on joku pensas, ja oikealla jokin perenna ja siitä vähän oikealle, varjossa ja alamäessä, pioni. EI NÄIN! Seuraavassa kuvassa näkyy se pioniparka taas, mutta sen lisäksi oikein kivat vanhat puut: visakoivu, tavallinen koivu ja hopeapaju (jokirannassa kun ollaan). Joesta tuli mieleeni, että enoni kertoi pienenä pelastaneensa kaverinsa hukkumasta kyseiseen Räynynojaan. Olen miettinyt, kuinkahan pieniä he olivat, vai oliko oja silloin isompi... Ei vaan, sateella, kuten tänään, se on aika iso ja ihan tulviikin.

Pioni ja koivut.

No sitten seuraa vielä kuva talostamme Ameriikanraitilta katsottuna. Jotain tarttis surulliselle näkymälle tehdä. Lisäksi etupiha on täynnä kauheita monttuja edellisen omistajan putkihommien jäljiltä. Että hiekkakuorma ainakin pitää tilata, ja jotain muutakin on kehiteltävä.

Kuistien eteen ja kivijalan ympärille on istutettu kuunliljaa, ja joissain kohdissa se menettelee, mutta kuistien edestä kaivan sen pois. Varsinkin oman kuistimme eteen on laitettu niitä helkutin oransseja liljoja kuunliljojen sekaan, ja jo aiemmin, mutta  varsinkin nyt, kun ne eivät enää kuki, ne tuovat mieleeni semmoisen istutuksen, mitä yleensä laitetaan hautakivien eteen. Pois semmoiset!

Ameriikanraitin puoleinen pääty.

Niin että työsarkaa riittää muutamaksi vuodeksi. Haaveissamme siintää myös kaunis kierrätysikkunoista ja omista remppajätteistämme rakennettu kasvihuone, jossa olisi kiva isuskella kesäiltoina. Sen toteutumiseen on vielä pitkä matka.

Jo alkukesällä tein pikkuruisen tuunausprojektin. Löysin kellarista ison, likaisen ja huonokuntoisen vanerisen työkalupakin, jonka puhdistin ja maalasin. Mies porasi pohjaan muutaman reiän, ja teimme pakkiin vielä muutamasta laudasta välipohjan reiluilla raoilla. Sitten istutin pakkiin kukkia (ihan vaan puolillaan olevissa multapusseissa ovat ne), ja kukat ovat viihtyneet hyvin. Kuvaushetkellä pelakuilla oli tauko kukinnassa ja sadekin niitä on hiukan hakannut, mutta uusia nuppuja on jo näkyvillä. Talon nurkalle ja pihalle istutin daalioita ja pelakuita erilaisiin löytämiini saaveihin ja ämpäreihin, ja daaliat viihtyivät helteessä niin hyvin, että ovat valtavan kokoisia ja lähes tukahduttaneet muut kukat. Pitää varmaan yrittää talvettaa niitä kellarissa.

Vanhassa liekkihotellissa asumisessa on hupaisat ja omisuiset, hyvät ja huonot puolensa. Kesän mittaan olemme tutustuneet muun muassa siihen, että joidenkin ihmisten mielestä pihamme on yleistä oleskelualuetta, jonka poikki voi oikaista (eritoten humalassa), ja jopa pissattaa koiraansa automme viereen. Olen törmännyt myös siihen omituiseen seikkaan, etteivät kaikki näytä ymmärtävän, että omistajan vaihtumisen myötä on meininki muutenkin muuttunut. Joten ei, minulla ei ole velvollisuutta keskeyttää omia puuhiani aina, kun joku juoppo sattuu pihallemme saapumaan, eikä minun tosiaankaan

Daaliat vanhassa sinkkisoikossa. Linssiluteen persus vasemmalla.

tarvitse pitää seuraa kelle tahansa, joka tulee etsiskelemään vuokralaisiani. Olen ollut ihan ällistynyt siitä, että nämä ihmiset ihan vilpittömästi luulevat niin. Monta kertaa on sattunut, että olen ollut omalla pihallani koirien kanssa, ja pihalle on yhtäkkiä saapunut joku minulle täysin tuntematon ihminen, kutsunut minulta lupaa kysymättä koirat luokseen ja ruvennut lässyttämään niille ja minulle. Seuraus on nyt se, että Taistokaan ei enää osaa jättää ihmisiä rauhaan vaan luulee, että kaikkia saa ja pitää juosta suin päin tervehtimään. Tosi kiva, varsinkin kun osaan arvata jo etukäteen, että seuraavat vuokralaiset ja heidän vieraansa eivät tule tästä pitämään. On todella rasittavaa, että sitten, kun kutsun koiriani ja lähden hakemaan niitä, vieras ihminen jatkaa niiden kutsumista ja silittelyä. Mutta toisaalta, tämän kyllä arvasimme. Tiesimme, mitä ostimme. Ärsyttää se silti. No, jatkossa talo tulee rauhoittumaan ja siistiytymään monellakin tavalla. Ja onhan pihalla mukavaakin, siinä tuijien alla, turkoosilla penkillä, teekuppi kädessä, koirien peuhaamista katsellen. Viereisessä puistossa ihmiset taluttavat koiriaan, vanhukset ovat päiväkävelyllä ja rusakot pomppivat heinikossa. Siitä saan voimaa ja jaksan odottaa vielä hetken sitä, että talomme alkaa elää uutta aikaa.

humani nil a me alienum puto

Voiton varjossa.

 Eli mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Semmoinen olo on viikonlopun jälkeen, kun olen remontoinut rappukäytävää. Tuntuu, että rappusissa ja seinissä on kaikki mahdolliset eritteet, mitä ihmisestä löytyy. Oikeesti.

Valmista pintaa on kuitenkin tullut roppakaupalla! Inhoan niitä alkuvaiheita, jolloin pestään ja hiotaan ja hiotaan ja teipataan ja pohjamaalataan ja tuntuu, ettei mitään näkyvää tapahdu. Lopulta olen kuitenkin edennyt tapiseerausvaiheeseen. Puolipaneeleissa on pari kerrosta himmeää Helmi-huonekalumaalia, sävy lattiamaalikartan

Seuraavaksi on vuorossa tuulikaappi.

 2115, vaaleanharmaa. En paklannut mitään, joten nyt ne näyttävät läheltä katsottuna hauskasti vanhoilta kolhuineen ja oksanreikineen, mutta kuitenkin ihanan raikkailta. Musta pyörylä ylimmässä kuvassa on 50-luvun bakeliittinen valokatkaisija, jonka sähkömies toivottavasti suostuu säästämään.

Tapetin kanssa onkin sitten ollut taiteilemista. Non-woven- tapetti on kyllä helppo liimata seinäpahviin, mutta ehkä olisi kannattanut valita kuosi, jossa ei olisi ollut noin vaikeaa kuviokohdistusta ja pitkää kuviota... No toisaalta, näpertäminen palkitaan. Koska pahvipohja kupruilee ja pullistelee, saumojen saaminen kaikkialta ja koko matkalta täysin puolen millin tarkkuudella puskuun on ihan mahdotonta, mutta eipä niitä muutamaa rakoa enää itsekään tuosta sekamelskasta erota.

Olisko ehdotuksia, mitä tälle tekis?

 Edellisessä blogimerkinnässä on kuva portaikosta ja ovesta, tässä samat tapetoinnin jälkeen. Tämä on kaiketi minun versioni sanoista "hillitty" ja "pastelli".

Ovi näyttää entistä surkeammalta. Kuvassa myös 70-luvun kummallinen lamppu, joka roikkui aikoinaan isoisäni työhuoneessa. Se on kristallia ja painaa arviolta viisitoista kiloa. Aluksi tuntui vitsikkäältä laittaa se käytävään, mutta pakko myöntää, ettei se kyllä tuohon(kaan) sovi. En vaan raaski millään luopua siitä. Vessaan sitten ehkä?

Tuulikaappi pitää muuttaa valkoiseksi, mutta samaan aikaan on suunnattava myös ylöspäin. Olen nyt päässyt portaikon välitasanteelle saakka, ja siitä eteenpäin lian määrä lisääntyy hurjasti kohti kauhukammiota mentäessä, eli asuntoa, josta olen kertonut blogimerkinnässä Vuokralainen helvetistä.

Joltain on ilmeisesti pudonnut kotiviiniastia (lue: kiljupytty) ylimmille rappusille ja se on sitten parin pompun kautta päätynyt välitasanteelle sotkien mennessään seinäpaneelin ja portaat. Tietenkään kukaan ei ole siivonnut tahmeaa sotkua. "Saattaa se kyllä olla ihan paskaakin", sanoi Mies hilpeästi. Tai verta. Joka tapauksessa, huomenna on koitettava sinipiialla ja jollain myrkyllä liottaa sitä, ja loput pitää vissiin hioa.

Asuinkerroksen yläpuoliset seinät on pohjamaalattu valkoisiksi, ja semmoisiksi saavat toistaiseksi ja ehkä ikuisesti jäädäkin. Vasempaan reunaan tulee vielä pätkä tapettia, otan myöhemmin kuvan toisesta kulmasta. Portaat ja kaiteen maalaan samalla värillä kuin puolipaneelitkin, mutta kestävämmällä maalilla, todennäköisesti Betoluxilla tai Futura 40- ulkokalustemaalilla. Ohessa kuva rappukäytävästä ennen mitään toimenpiteitä, pölyineen kaikkineen. Kuva valehtelee

sen verran, että lika ei erotu. Porrastasanteen seinän värikään ei erotu, se oli jostain täysin käsittämättömästä syystä vaaleankeltainen, katto oli kiiltävä mintunvihreä (harmi, ettei katosta tullut kuvaa). Kuvasta ei myöskään erotu haju.

Lika haisee. Mutta kaikista ärsyttävintä on pinttynyt tupakan haju, joka toisin kuin lika, ei lähde pesemällä. Minulla on sitten toinenkin samanmoinen maalausurakka edessä, sillä vuokralaisten rappukäytävä on yhtä synkkä, lähes yhtä likainen (kiljuroiskeita lukuun ottamatta) ja haisee sekin erittäin vahvasti tupakalle, ikävä kyllä. Taidan kuitenkin armahtaa itseäni sen verran, että joko maalaan kaikki pahvit tai ainakin valitsen tapetin, jossa ei ole ihan noin vaikeaa kuviokohdistusta... Toisen rappukäytävän kunnostus on vuorossa vasta vähän myöhemmin, samoin kuin kaikkien kolmen vuokra-asunnon remontit. Niistä lisää toiste.

Ovella

Ikkuna teipattuna.

Epäonninen huurrespray.

Kellarin ovi ja tuulikaapin seinäpaneelit.

Rappukäytävä.

Tuleva pääovi ja painivat koirat.

Joskus aikoinaan maalasin edellisen taloni ulko-ovea. Kerroin siitä ystävälleni Helenalle, joka totesi: "Kai maalaat sen punaiseksi?" ja kommentti jäi mieleen, koska niin olisin oikeasti halunnut tehdä. En silloin rohjennut. Maalasin tylsästi ja sovinnaisesti tummanruskeaksi, koska ovi oli aiemminkin ollut ruskea. Kun työ oli valmis, minua kadutti. Aina, kun katselin ovea, mietin, että minun olisi pitänyt maalata se punaiseksi. Päätin, että siitä lähtien maalaisin elämäni ovet omilla väreilläni, enkä piittaisi enää siitä, olisiko se sopivaa vai ei. Niin olen sittemmin tehnytkin: entisessä talossa makuuhuoneiden ovet muuttuivat tumman turkooseiksi ja pesuhuoneen puupaneeliovi valkoiseksi ihan vaan, koska halusin niin. Mökillä maalasin ovia violeteiksi, vaaleanpunaisiksi ja tummansinisiksi. Ameriikassa komeron ovisssa on haalea lila sävy ja ulko-ovissa välimerenturkoosi. Jotkut ovet ovat vaaleanharmaita. En vielä tiedä, mitä joistakin tulee. Olen joskus laittanut erilaisiin oviin koristetarroja, kuvioteippejä, vinyylitapettia ja ties mitä vielä, vaihtanut surutta vetimiä ja maalannut kahvoja vasaralakalla. Uusi ovi on aina uusi mahdollisuus.

Olin tyytyväinen huonokuntoisen ulko-ovemme värinmuutokseen, mutta suuri ikkuna näytti synkältä aukolta semminkin, kun ikkunasta näkyi vain pimeä ja likainen tuulikaappi (vielä toistaiseksi semmoinen). Olin joskus ostanut RTV:n alelaarista huurrespraymaalia, ja pengoin sen esille. No sitten mulla ei tietenkään ollut mitään materiaalia, josta olisin voinut askarrella sabluunaa, eikä edes kapeaa maalarinteippiä. Vähän rumaa punavalkoista washiteippiä oli muutamia pätkiä kahdessa rullassa ja uhrasin ne ja teippasin lasiin kuvion. Spray oli varmaan ollut valmiiksi vanhaa päätyessään alekoppaan, eikä se komeron hyllyllä ollut ainakaan parantunut. Vaikka kuinka ravistelin, maalausjälki oli silti epätasainen ja kokkareinen. Vaikka pesin ikkunan ensin, ikkunaan jäi silti pari likaläikkää (ehkä silikonia tms läpinäkyvää ainetta), jotka totta kai tulivat esiin vasta huurrutettuani ikkunan. En ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Sitten kiirehdin liian aikaisin irrottamaan teippejä, ja yksi teipin pää nappasi palan huurretta mukanaan ja vielä ihan keskeltä ikkunaa. Niin ettei homma mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Washiteippi ei myöskään ole ihan parasta rajaamiseen (mihin se ei ole toki tarkoitettukaan), koska se on huokoista, eivätkä reunat tartu ihan sataprosenttisesti alustaan. No, kaukaa katsottuna ikkuna on ihan kivan näköinen, ja ehkä tässä joku päivä korjailen lopputulosta vielä hieman. Mutta ei aina onnistu nää minun tuunaushommat. Spraymaalaaminen ei ole mun ykkösvahvuusalue muutenkaan.

Eilen ja tänään on satanut, ja olen hengaillut rappukäytävässä. Joku oli joskus maalannut rappukäytävän katot ja kattolistat mintunvihreällä kiiltävällä maalilla, ja ne maalasin mattavalkoisiksi jo keväällä. Käytävän seinissä on ihan järkyttävän rumat, tummahkoksi joko petsatut tai likaantuneet lakatut puolipaneelit ja beigeksi maalatut erittäin likaiset ja kolhuiset pikopahviseinät. Muutaman seinän olen jo maalannut mattavalkoisiksi, jotta saadaan valoa rappuun. Osaan aion liimata non-woven- tapettia ihan kylmästi suoraan pinkopahvien päälle. Kukaan ei oikein ole osannut sanoa, miten pinkopahvi ja kuitutapetti mahtavat tulla toimeen keskenään kylmässä rapussa, mutta kokeilen, mitä tapahtuu. Puolipaneelit maalaan vaaleanharmaiksi, samoin kuin rappuset (ja ehkä asuntojen ovet?). Ovenkarmit ja ikkunanpuitteet ovat nyt jännästi maalattu lian värisiksi, ne maalaan valkoisiksi. Rappukäytävä on ihan kamala, ja kaiken kruunaa vahva ja pinttynyt tupakan haju. Mutta asiat tulevat muuttumaan. Ja sitten, kun vihdoin on valoisaa ja siistiä, se tuntuu vieläkin paremmalta, kun muistaa, millaista oli aluksi.

Suunnittelin tulevia ovia. Kuvassa oleva kellarin ovi on todella huonokuntoinen, joten teen sille kuten ulko-ovellekin: kolhut ja naarmut saavat näkyä, puhdistan vain oven ja maalaan kolhuineen päivineen. Jos pakkeloin, kittaan ja hion kaiken viimeisen päälle, ovet alkavat näyttää persoonattomilta ja uusilta, eikä niissä sitten ole enää mitään hauskaa. Mutta tuommoisena ne eivät kelpaa, kyllä niille jokin muodonmuutos pitää tehdä! Asuntomme ovi kaipaa myös ehostusta. Siinä on syvien naarmujen lisäksi niin paljon ruuvien ja naulojen reikiä, että ne aion kitata umpeen ennen maalausta, muuten lopputulos on kuin haulikolla ammuttu. Kaikkien asuntojen ovissa on ollut metalliset postiluukut, mutta kuten paljon muutakin, edellinen omistaja joukkioineen on ne tuhonnut. Harkitsin aluksi postiluukkujen metsästämistä, mutta taidan keksiä jonkun muun ratkaisun sittenkin. Tykkään noista nuppimallisista ovenkahvoista: joissain ovissa on vanhat messinkiset vieläpä, mutta joihinkin oviin on jossain vaiheessa vaihdettu teräksiset, no hienot ovat nekin. Niitä en missään nimessä vaihda.

Niin että tässä mä taas seison, ovella, täynnä suunnitelmia. Ja oven takana odottaa jokin toinen ovi ja toiset suunnitelmat.

Kesä Ameriikassa

No näinhän tässä kävi, että blogi nukahti jälleen, osin siksi, että kesää on vietetty ulkosalla (pääosin vieläpä mökillä) ja sisällä on käyty vain nukkumassa.
Juhannusaattona Ameriikkaan saapui uusi kansalainen, englanninbulldoggivauva Voitto. Kesäkuun loppu ja heinäkuu onkin sujunut rattoisasti koiranpennun ehdoilla. Voitto oli seitsemänviikkoinen meille tullessaan, ja olipa kennelliitto mitä mieltä tahansa, minun mielestäni seitsenviikkoinen pentu on ihan liian nuori luovutettavaksi. No, joka tapauksessa, Voitto on meidän!

Voitto seitsenviikkoisena.

Voitto viisitoista viikkoa. Kuvakulma vääristää: ei se näin laiha ja isopäinen ole oikeesti!

 Loppukevään ja alkukesän ajan elettiin jokseenkin turhauttavaa vaihetta, jossa koko ajan tehtiin jotakin pientä, mutta samalla itsestä tuntui, ettei mikään edennyt ja kaaos Ameriikassa vain lisääntyi. Iso syy kaaokseen oli asuntojen välisen seinän purku. Seinässä oli molempien asuntojen puolella vaakalaudoituksen päällä paksu Gipsonit-levy, joka oli varmuuden vuoksi kiinnitetty tuhannesta kohdasta nauloilla. Seinä oli toki eristetty huolellisesti purulla. Joten jep, seinä purettiin keväällä ja tätä kirjoittaessani kipsipölyä ja purua on yhä lattioilla, mikä kertoo jotain myös siivouksen tasosta. Mies vietti pari hikistä päivää puukkosahan ja sorkkaraudan kera ennen kuin seinä antoi lopulta periksi. Alunperin piti ottaa pois koko seinä, mutta muutimme suunnitelmaa, koska halusimme säästää tulevan ruokailutilan puolella olevat kiinteät komerot. Olohuoneen puolelle jää täten pieni seinänpätkä, jonka toisella puolella ovat komerot. Kuulostaa vähän tyhmältä, mutta uskon ratkaisun olevan hyvä.

Niin, kuten kerroin, piirtelin niitä piirustuksia keväällä ja kun jouduin kerrankin keskittymään ja syventymään johonkin kunnolla (hah hah tosiaan), aloinkin nähdä asioita vähän eri tavalla ja lopulta kerroin pohdinnoistani Miehelle. Lopulta kävi niin, että suunnitelmat alkoivat muuttua hieman. Ja sitten ne muuttuivat taas. Niinpä laitoin piirustukset hetkeksi lepäämään ja odottamaan, että saamme päätettyä muutaman asian. Nyt alamme olla melkein varmoja. Ehkä. Samasta syystä putkiremonttikin antaa odottaa itseään vielä toistaiseksi. Jotkut viisaat ovat sanoneet, että talossa pitäisi asua jonkin aikaa ennen kuin aloittaa mitään isoa remonttia, ja näin se näyttää olevan. Olemme muuttaneet suunnitelmia jo aika paljon.

Sähköremontti sentään on kesän mittaan edistynyt sen verran, että jipii, olemme siirtyneet kolmivaihevirtaan. Taloon saadaan sähkö siististi ja modernisti maakaapelia pitkin, ja rumasti roikkuneet sähkölangat on poistettu, samoin kuin lukuisat vanhat antennien kiinnikkeet. Kummallisesti pitkän talon ulkosivuja pitkin roikkuneet lankapuhelinlinjat on revitty pois. Kiinteän laajakaistan takia korkeintaan niitä olisi tarvinnut, mutta ne huojuivat tuulessa siihen malliin, etten usko, että olisimme kovinkaan hyvää nettiyhteyttä saavuttaneet. Nettitikku toimii hyvin eikä sen 4G pätki. Kaapeliyhteydenkin taitaa tulevaisuudessa saada.

Julkisivun maalaus on edennyt odotettua hitaammin, syy on ollut liian hyvien ilmojen aiheuttama laiskuus. Tai no, alkukesästä oli liian kuuma, juhannuksen tietämissä satoi, ja koko heinäkuun ajan olikin sitten taas liian kuuma. Nyt olemme kuitenkin aloittaneet rivakasti, ja kyllähän taloon saadaan uusi maalipinta ennen talven tuloa! Julkisivu tulee muuttumaan hurjasti, tai on jo nyt muuttunut. Aloitimme kuisteista sillä ajatuksella, että niissä on pientä näpräämistä, ja jos se jää viimeiseksi, on se yhtä tuskaa. Nyt molemmat kuistit on maalattu, A-rapun ovea lukuun ottamatta, ja pätkä seinääkin on jo muuttanut väriään. Jo nyt on nähtävissä, että muutos on iso! On käymässä kuten toivoimme, että talon ilme avartuu ja muuttuu enemmän 50-lukulaiseksi. Nykyinen väritys on kammottava sammalenvihreä ja tummansininen (jep, mikä yhdistelmä!), mutta se muuttuu beigeksi ja valkoiseksi. Seinää maalaamme hieman hassussa järjestyksessä, koska telineitä ei ole vielä haettu vuokraamosta. Haemme ne sitten, kun sääennuste lupaa muutamaksi päiväksi maalauskelejä ja meillä on aikaa maalata aamusta iltaan. Vaaleaan maalipintaan ei pitäisi jäädä ikäviä rajoja, tummassa näkyy selvemmin nuo katkot, näin sanoi ammattimaalari, joten uskallamme näin tehdä.

Muodonmuutos käynnissä.

Turkoosi ovi.

Olen tehnyt pieniä tuunaushommia helteen keskellä, mutta aika vähän. Uiminen, koirien kanssa hölmöily ja rantaelämä on ollut pääosassa. Olen lukenut dekkareita, mikä on ollut ihanaa, koska siihen mulla ei ole ollut muutamaan vuoteen aikaa eikä energiaa. Täten pääkopan remontointi sujuu oikein hyvin, ja alan tuntea itseni tarmokkaaksi ja olen jopa alkanut pohtia töihin palaamista... sitten joskus. Ei sinne kiire ole.

Maalasin oven turkoosiksi. Koska purkki oli auki ja minulla oli pensseli kädessä, maalasin halpahallista ostamamme penkin. Yläkerran kauhukammiosta kävin hakemassa sinne hylätyn vanhan kessulle haisevan televisiopöydän, jonka viilupinta oli kosteuden pilaama, mutta mustat putkijalat hyväkuntoiset. Maalasin pöytälevyn myös. Kun viereen heitti pari Ikean metallituolia, sai aikaan hauskan oleskeluryhmän, jonka näkösuojana toimii tuijarivi.

Harmi, ettei mulla taida olla missään lähikuvaa kuistista siinä kunnossa, kuin se muuttaessamme oli: sisältä ja ympäriltä täynnä roinaa, aukot peitetty samealla aaltoprofiilisella kattopleksillä, koko kuisti tummansininen!

 Penkki maksoi Hurrikaanissa (paikallinen halpahalli) neljä kymppiä, eikä tule olemaan pitkäikäinen monestakaan syystä. Rumakin se on, mutta ostimme sen keväällä ja nostimme talon eteläpäätyyn, jotta oli jokin paikka, missä voi rauhassa istua. Vaikka Tikkurilan muuttumisleikissä julistan Tikkurilan maalien parhautta, ja onhan ne hyviä, tarkkaavainen lukija saattaa huomata penkillä Teknoksen Futura 40-purkin, joka on todellinen rakkauteni juuri tämmöisten kohteiden (tai ajansyömien ulko-ovien) maalaamisessa.

Taas huono kuva, josta ei käy ilmi pöytälevyn huonokuntoisuus. Maalasin sen, eikä se kunto siitä tietenkään yhtään parantunut, mutta onpahan kivan värinen ja toivon, että maalipinta suojaa pöytää edes hieman. Sadetta se ei tule kestämään, joten se saa viettää sadepäivät kuistilla. Pelkään, että kosteus saa viilupinnan kupruilemaan silti irti, mutta toivotaan parasta. Lakata sen toki voisi, mutten usko sen lopulta juuri parantavan asiaa. Eikä mulla ole lakkaa, enkä mä yleensä osta mitään erityisesti näitä tuunailuja varten, vaan käytän sitä, mitä milloinkin on.

Tässä oleskeluryhmä on valmiina ja kahveetkin on jo siinä maalaustauon aikana ryystetty. Kiva sisustuksellinen elementti tuo ikivanha paskakaivon kansi tuossa etualalla. Piha on niitä täynnä. Toivottavasti ne on edes tyhjennetty silloin, kun ne ovat jääneet pois käytöstä...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Ameriikka vaikenee mutta toivottavasti tällä kertaa vain hetkeksi ja blogi herää taas eloon.

Vorssalaisuuden ytimessä

Blogi on hyvistä aikeista huolimatta taas nukahtanut. Äsken päätin ryhdistäytyä ja huomasin, että tämä tekstinpätkä on jäänyt joskus ennen pääsiäistä julkaisematta, joten julkaisen sen nyt:

"Eilen olin ostoksilla Prismassa iltapäivän aikaan. Jonoja ei kuitenkaan kassoilla ollut: minun perässäni ei ollut kerään ja viereinen kassa ammotti tyhjyyttään. Olin työntänyt ostoskärryt eteeni, kuten tapana on.
Kun työnsin korttini maksupäätteeseen, tunsin voimakkaan töytäisyn selässäni ja näin kärryjen liukuvan vauhdilla eteenpäin keskelle kauppakeskuksen käytävää. Saman tien tönäisyn ja kärryjen siirron aiheuttajaksi paljastui sadan vanha eläkeläismummeli omine kärryineen. Hänellä oli kiire vastapäiselle penkille tapaamaan kaveriaan, joten hän työnsi minut ja kärryni sivuun. No ei tässä mitään, otin kärryni kiinni pikaisesti. Kärryissä toki oli käsilaukkuni ja toisesta liikkeestä ostettuja tuotteita (lue: viiniä), joten joku olisi siitä ottanut kivan juoksusaaliin, no onneksi niin ei käynyt. Minua hymyilytti mummelin käytös. Tai hymyilytti vähän aikaa, kunnes kuulin mummelin puhuvan ystävänsä kanssa. Vorssalaiset puhuu kovaa, niin ettei ollut vaikeuksia seurata keskustelua siinä ostoksia pakatessa. Mummeli alkoi tilittää, että olipa törkeää käytöstä (minulta) että yhtään ei väistetä vanhaa ihmistä. Kun kailotus jatkui, sanoin ystävällisesti lähtiessäni, että olisin kyllä väistänyt, mutta kun  en huomannut. Ja että olisihan mummeli voinut kiertääkin toisen kassan kautta. No tästähän eläkeläinen suivaantui "JAA MITÄ MÄÄ MUKA SANOIN, SANOINKO MÄÄ MUKA JOTAIN". Lähdin kävelemään, enkä jäänyt kinaamaan. Lähtiessäni kuulin kailotusta huonokäytöksisestä nuoresta. Mä oon nelkytseittemän, kiitti moi.

Tänään minua sitten täditeltiin. Olin Taiston kanssa kävelyllä torin laidassa, kun nuorisojoukosta erkaantui arviolta viisitoistavuotias pikimustatukkainen tyttö, pillivarkut, kettinkiä joka paikassa ja rautapiikkejä naama täys. Hän astui rohkeasti eteeni ja sanoi suunnilleen näin (ei sanatarkasti mutta aika lähelle): "Hei kuule täti, tajuutsä että sun koiras on SAIRAS. Tajuutsä että se on sairas ainaki kohta, ja sä oot kuule itte sairas myös. Jos sä osaat täti käyttää nettii niin mee kattoon koiraonsairas DOT fi."

(en laita tuohon sitä sivuston nimeä, jonka hän oikeesti sanoi, kun en sitä jakele). Tytön kiukkkua pihisevä konfrontaatio oli niin yllättävä ja hupaisa, että ennen kuin ehdin hillitä itseäni, räjähdin nauruun. Yllätyksekseni niin nauroivat tytön kaveritkin. Haistakaa V----- , huusi tyttö niin minulle ja Taistolle kuin kavereilleenkin samalla, kun jatkoin naureskellen matkaa. Hei tyttö, jos joskus päädyt lukemaan tämän, Taisto ei oo toistaiseksi lainkaan sairas, mutta olen tietoinen rotuun liittyvistä terveysongelmista. Taisto on terveiden vanhempien jälkeläinen, joka on syntynyt ilman ihmisen apua. Kasvattaja työskentelee aktiivisesti terveemmän rodun puolesta, niin että Taisto on tällaisen keski-ikäisen tädin tapa ottaa kantaa samaan, tärkeään asiaan. Niin että itse asiassa meillä on paljonkin yhteistä.

Olen jo ennen vorssalaistumistani ostellut silloin tällöin jotakin työpaja Aktiivin myymälästä. Nytkin olen käynyt siellä aika ajoin, ja näyteikkunat tulee katsastettua aina, kun kävellään Taiston kanssa ohi. Olin jo jonkin aikaa katsellut vanhaa liinavaatekaappia ja keinutuolia, ja kun siellä oli ale, olihan ne pakko käydä ostamassa. Uusi ja vanha Forssa kohtasivat aika monella tasolla, kun minä kannoin mööpelit kotiini. Hahahaha, onneksi keinutuoli on huonokuntoinen ja jopa vähän rikki, joten teen keinutuolille muodonmuutoksen. Vaatekaapin taidan tuunata vain sisäpuolelta, kun se on päältä aika siisti. Uusi ja vanha kohtaavat jännällä tavalla...

Vorssalaisen taloyhtiön alakerrassa sijaitseva liiketila oli taannoin tyhjillään, ja niinpä aktiiviset asukkaat perustivat tilaan popup-kirpparin. He pitivät kirpparia jonkin aikaa ja lopettivat sen sitten huutokauppatapahtumaan. Vierailin siellä liian harvoin, kun aukioloajat eivät aina sopineet mun aikatauluihin. Arvostin kuitenkin kekseliäisyyttä ja yhteisöllisyyttä ihan kympillä. Tuossahan nyt oli sitä mun rakastamaa sosiokulttuurista innostamista ja innostumista! Ihan parasta oli, että kukaan hanketyöntekijä ei suunnitellut tuota, vaan tekivät sen ihan itte! Mitähän me täällä Yliskylässä tehtäis? Enivei, tulin ostaneeksi kirpparilta neljällä eurolla peilin, tummat "tiikki"kehykset ja pieni hylly alareunassa, varmaan joku kylppäripeili, mutta iso. 

No, sittemmin olen tartuttanut itseeni lisää vorssalaisuutta tilaamalla Forssan Lehden, käymällä parissa paikallisessa tapahtumassa ja äitini kanssa Forssan museossa. Museo on pieni mutta kiva, ja erityisesti tykkäsin nykytekniikasta eli kuvista ja filminpätkistä kosketusnäytöillä. PopUp- kirpparin tilalle on muuttamassa vanhojen tavaroiden kauppa, jossa todennäköisesti tulen vierailemaan runsaasti. Rakastuin jo näyteikkunaan ilmestyneeseen kondomiautomaattiin! Ja tuo peili josta kerroin, älkää itkekö, ne kehykset oli tosiaan mallia "tiikki", ja Ikean tarralappu oli peilin takana, niin ettei se mitään antiikkia ollut. Siitä on sittemmin tullut ihan eri näköinen.

No, sittehän me ollaan hankittu sähkömies ja putkimies, ihan perinteisellä ja hyväksi havaitulla menetelmällä: katsottiin, ketkä on töissä läheisellä samankaltaisella työmaalla (terkkuja vaan sinne Käsityöläiskadun kulmaukseen) ja kyseltiin kautta rantain, minkälaisia miehiä ovat ja sitten Mies käveli sinne ja jututti heitä ja niin, nyt se asia on kunnossa, kunhan saatais lopulta ne piirustukset ja päästäis toimiin. 

Sähköhommat on kyllä asennusta vaille reilassa, mutta putkityösuunnitelmaan tarvitaan ne s--tanan piirustukset. Mä olen nyt kolmeen kertaan piirtänyt ne, tuntien joka kerta suuria vihan ja  turhautumisen tunteita. Ekassa pohjapiirroksessa oli kevyt 80 cm:n heitto. Tokassa muita virheitä. Kolmas kerta ehkä toden sanoi, päätin että ne on nyt oikein, annoin eteenpäin ja nyt ootellaan, mitä CAD- piirtäjä niistä saa tehtyä. Jos ne ois voinut tehdä vapaalla kädellä, vahaväreillä ja piirrellä koukeroita ja kukkia, se olisi ollut huomattavasti helpompaa. Millimetripaperia ja kolmioviivain, nyt olin todella ulkona mukavuusalueeltani. 

Muutakin pientä ja hieman isompaa on tapahtunut, mutta siitä on tulollaan toinen teksti (jota aloin jo kirjoittaa, kun huomasin julkaisemattoman). 

Onnellisuuden päivä

Paitsi että tänään on YK:n Onnellisuuden päivä, tänään on ollut myös mun onnellisuuden päivä! Säämiehet ovat luvanneet, että talvi loppuu tänään ja huomisesta alkaa kevät. No, kevät näyttää alkavan melkoisella lumimyräkällä, mutta ei haittaa.
Oltiin aamupäivällä ostoksilla ja Antin konditoriassa kahveella. Käytiin Taiston kanssa pitkällä lenkillä puistoissa. Sitten käveltiin juuri alkaneen lumisateen läpi Ravintola Köökkiin syömään. Koska lounasaika oli jo ohi, eivätkä iltasyöjät (jep, lähes täyteen varatut pöydät niin tänään kuin huomennakin) vielä saapuneet, saimme nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta ja hei: Loistava nuori kokki! Ihana miljöö. Ystävällistä palvelua. Lähiruokaa. Eettisesti tuotettua ravintoa. Maailman paras ruokakumppani. Takaisin käveltiin viimassa ja lumipyryssä välietapin kautta (välietapissa kauniisti laskettu Guinness, wish it was mine, ja huonohkoa punkkua, jonka mukava seura ja kiva ympäristö paransi).
Olen onnellinen tiedostaen, että onnelliseen elämään kuuluu myös surua ja vastoinkäymisiä. Ismo Alankohan sen on jo joskus kauan sitten sanonut jotenkin niin, että "Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta
oma"
 Ja omaltahan tämä kovasti näyttää.

Joo, mutta työ/vierashuoneen eli nykyisen makuuhuoneemme kuvat olen luvannut laittaa. Huoneessa on edellisen makuuhuoneen mööpelit, eikä se tosiaankaan ole millään lailla sisustettu. Mutta tältä se nyt toistaiseksi näyttää:

No Taistohan se taas meidän sängyssä...

 Kaapin ovet saivat uuden ilmeen. Seinistä purettiin pinkopahvit ja niiden päällä olleet noin viisi tapettikerrosta plus yksi porkkananoranssi maalikerros. Haluan ajatella, että ehkä tässä on 70-luvulla asunut joku Finlaysonin työntekijä, jolle on yhtäkkiä pälkähtänyt päähän maalata makuuhuone oranssiksi. Okei, ehkä outo ajatus... mutta toisaalta, jotain vuonna -71 mun vanhemmat halusivat maalata silloisen saunamme pukuhuoneen juurikin porkkananoranssiksi. Ja maalasivatkin.

Maalari on lehmä.

Enivei, mihin ihmeeseen jäinkään, niin siis siihen, että tämä talo on huolella tehty ja puruilla eristetty vuonna 1955. Ja kun hommat on tehty huolella, ei  niitä ole mitään tarvista vielä tänä vuonna muuttaa. Joten siis, pinkopahvit revittiin ja niiden alla olleeseen vaakalaudoitukseen ei koskettu, vaan kiinnitettin suoraan siihen 6 mm paksut saneerausgyprocit. Ai juu, ja teille, jotka nyt vuodatatte kyyneleen, että "ei gyproccia" jne, kuva vuodelta 1955. Asuntojen väliset seinät on tehty KIPSILEVYSTÄ nimeltä Gipsonit. Maalari on tuolloin ollut lehmä (ei kamalasti eroa nykytilanteeseen).

Tälleen meidän remppa etenee hitaasti, mutta varmasti. Pakkasta on pari astetta ja ulkona lumipyry on muuttumassa jäiseksi tihkuksi. Aamulla, kun herään onnellisena, tulen huomaamaan, että on tullut kevät. Maailma on oikeassa järjestyksessään ja aion  keskittyä vaihteeksi opintoihin.

No Taistohan se...

Kuvastoa

Taisto 1 v 2 kk.

No Taistohan se tässä, kaikkien Taiston ystävien iloksi. Olin Taiston kanssa tänään rokotuksella ja eläinlääkärin tarkastuksessa, ja Taiston sporttisuutta ja leikkisää luonnetta kehuttiin kovasti. Taisto on oikein hyväkuntoinen nuori uros. Eläinlääkärireissun jälkeen Taisto pääsi vielä leikkimään Lotta-ystävänsä kanssa. Tällä kertaa en päässyt itse mukaan, mutta Miehen kertoman mukaan Taisto ei tällä kertaa ihan koko aikaa miettinyt seksipuuhia, vaan ehti keskittyä muihinkin aktiviteetteihin. Iltalenkin jälkeen Taisto onkin ollut väsynyt poika.

Kaivoin esille vanhoja kuvia ja otin vertailun vuoksi uusia. Ensiksi pari kuvaa nykyisestä keittiöstä, tulevasta makuuhuoneestamme.

Keittiö ennen.

Tämä ei ole ihan alkuvaiheesta, mutta seinät ja kaapinovet ovat kuitenkin vielä alkuperäisessä asussaan, joskin puhdistettuina, kaikenlaiset naulat ja ripustuskoukut on poistettu seiniltä ja reiät kittailtuna.

Keittiö ennen.

Kaikkea likaa ja tupakantervaa emme saaneet irti pesemällä. Toivomme kuitenkin, että saimme ne riittävän puhtaiksi. Kaikkien pintojen maalaaminen Otexilla ei tunnu ajallisesti eikä taloudellisesti kannattavalta, joten pesemme, maalaamme, toivomme parasta ja varaudumme siihen, että joitakin pintoja joudutaan maalaamaan vielä uudelleen. (mä en ole aina ennenkään noudattanut Tikkurilan pohjatyöohjeita, eikä mitään katastrofaalista ole tapahtunut). Kuvissa näkyvä jääkaappi oli keittiössä valmiina, pikkupakastin kiersi ensin mun äidiltä mun tyttärelle ja nyt mulle. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään museoesine, vaan pakastin on kymmenisen vuotta vanha. Kodinkoneet menevät kellariin heti, kun sähkömies ehtii vetää sinne sähköt.

Katto oli hyvin likainen. Se oli muuten hyväkuntoinen, mutta huonosti tasoitettu. En kuitenkaan alkanut sen kummempiin tasoituspuuhiin, vaan maalasin katon muutamaan kertaan, jotta sain sen suunnilleen valkoiseksi. Sivumennen sanoen en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että kun pelätään, että valkoinen väri kellastuu taikka likaantuu, maalataan jo valmiiksi kellastuneella (luonnonvalkoinen) taikka likaisenvärisellä (maalarinvalkoinen). Toki nuokin sävyt jonnekin sopii, no maalarinvalkoisesta en oo ihan varma, mutta turhaan ihmiset sitä puhtaanvalkoista mielestäni pelkäävät. Nykymaalit eivät kellastu, ja lian voi putsata taikka maalata uudelleen.

Komerot ennen.

Komerot olivat kolhuiset ja kovia kokeneet. Lakkapintakin oli paikoitellen rikki ja ovien alareunat ja kahvojen ympäristöt piinnttyneen likaiset. Enkä mä ehkä kuitenkaan halua asua lakatun vanerin ympäröimänä, siitähän olen maininnut ennenkin. Komeron ovet maalasin samalla maalilla kuin työ/vierashuoneessakin eli Tikkurilan himmeällä Helmi-kalustemaalilla, sävy Lumo. Pesin ensin ovet ja vähän näytin satakakskymppistä santapaperia niille, kevyellä otteella. Komeroiden reunat kuten ikkunanpokatkin maalasin puolikiiltävällä valkoisella Helmellä ja sivut ja ohuen komeroiden välin samalla maalilla kuin seinät. Vanhat kahvat saivat jatkaa tehtävässään. En lähtenyt paklaamaan kolhuja, vaan päätin, että saa näkyä, että ovet ovat vanhat. Pitää ne ajetut kilometrit näkyä! Uusia, sileitä ovia saa kaupasta, mutta ei ne minua kiinnosta.

Ta daa! Samat komerot nyt.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen komeroiden uuteen ulkonäköön. Ne eivät näytä enää keittiökomeroilta, mutta sehän on tarkoituskin: keittiöstä tulee meidän makuuhuone. Kruunut ovat halpahallista hamstraamaltani tarra-arkilta peräisin. Sain nämä eilen viimeisteltyä, ja eilen illalla ja tänään olen katsellut niitä moneen kertaan. Maalasin niin nämä kuin työ/vierashuoneenkin komeroiden ovet myös sisäpuolelta. Sitten, kun saan keittiökamat sun muut roinat pois kaapeista, maalaan ne kauniiksi myös sisältä (ja niin häipyy viimeisetkin kessunhajut ja pinttyneet liat). Kuvia saa suurenneltua klikkaamalla, muuten. Verho komeroiden vieressä on riihimäkeläisestä Homeberrystä kympillä ja jatkaa matkaa mökille keittiöön ja on siksi aavistuksen liian kapea tuohon ikkunaan, mutta voin elää sen asian kanssa.

Jenkkikaappi.

Uusi jääkaappi on tullut. Se on Schaub-Lorenz -merkkinen retromallinen jenkkikaappi. Sama Gorenjen koneisto ja pitkälti sama muotoilu kuin Smegillä, mutta hinta vain kolmannes Smegin hinnasta. Idea siis on, että uuteen pienehköön keittöömme tulee tämä jääkaappi, ja kellariin sitten se vanha ja pakastin, ja siellä voi säilyttää tavaroita, joita tarvitsee harvemmin.

Keittiön toinen seinä.

Hassua, kuinka pieneltä isoäitini vanha kampauspöytä näyttää kuvassa. Kamera jotenkin vääristää mittasuhteita. Mun olisi pitänyt rajata lamppu ja ruokapöytä pois kuvasta varmaan. Joka tapauksessa, oon tähänkin näkymään ihan tyytyväinen ja otaksun jopa, että kampauspöytä on lopullisella paikallaan.

Huomaan, että työ/vierashuoneen kuvien lataaminen ja niiden kommentointi jää huomiseen, koska nyt mua kutsuu sänky ja Mad Menin kolmas tuotantokausi...