Arkistojen aarteita, osa kaks

Hätsii. Sairastelu senkun jatkuu, eikä mikään etene. Arkistojen pöyhintä jatkukoon!

Esittelen muutaman huonon kuvan avulla ehkä isointa ja onnistuneinta huoneenmuutosprojektiamme koskaan: kesähuvilan takkahuoneen kokonaisvaltainen kunnostus.

50-luvulla, kun pappani rakensi huvilaa perheelleen, rakennettiin keittiöön puuhella. Muodin mukaisesti pappani halusi olo/makuuhuoneeseen avotakan, kulmamallin vieläpä. Hänellä oli visio siitä, millainen siitä tulisi. Valitettavasti hän kuitenkin palkkasi takkaa muuraamaan paikalliset "muurarit", minkä seurauksena takasta tuli paitsi erittäin ruma, myös erittäin huonosti vetävä ja heikkotehoinen. Koko suku inhosi tuota takkaa jo alkuvuosilta asti, ja sen jälkeen, kun taloon saatiin sähköt 70-luvun mittaan, nokinen kiroilu takan kanssa vähitellen hiipui, ja lämmitys alettiin hoitaa sähköpatterien avulla.
Takkaan liittyy toki hitunen nostalgiaa. "Jaaha, käpykaarti kokoontuu" sanoi pappa ja iski silmää, ja niin me lapset keräsimme ämpäriin männynkäpyjä, jotta saatiin hieno hiillos ja paistettiin Hakalan Suomi-makkaraa hiilloksella. Heh, minulle selvisi vasta koulun historiantunneilla, mikä vitsi tuohon käpykaartiin sisältyi. Juuri muuta nostalgiaa takkaan ei sitten liitykään. 70-luvun tyyliin takan ulkonäköä oli yritetty maalilla parantaa. Ei parantunut. Kun takkaa ei enää lämmitetty, sen reunoille alkoi kerääntyä kaikenlaisia koriste-esineitä, eikä se ulkonäkö siitäkään parantunut. "Pitäis purkaa koko takka" sanoi äitini usein. No, yhtenä syksyisenä viikonloppuna, me purimme. Siihen tarvittiin kahdet kottikärryt ja riittävästi juomia. Joskus vielä hankin puretun takan tilalle kauniin, kompaktin varaavan takan.

50-luvun pulavuosina oli yleistä, että lattia tehtiin kovalevystä, joka maalattiin kiiltävällä maalilla. Jossain vaiheessa sen päälle oli sitten hankittu kova, vahattava muovimatto. Sen päälle oli 70-luvulla liimattu juuttipohjainen, pehmeä muovimatto (samaa kaameaa mattoa on revitty Ameriikassakin lattioista). Talvikylmä mökki ja juutti parin muovin välissä ei ollut kovin hyvä yhdistelmä, ja tuppasi haisemaan tunkkaiselle. Pelkäsimme jopa sen aiheuttaneen jonkinlaista kosteusvauriota. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan muovimattojen alta paljastui oikein terve ja hyväkuntoinen levylattia, jonka päälle laitettiin hengittävä alusmateriaali ja parketti.

Seiniin on 60-luvun lopulla laitettu modernisti, silloisen muodin mukaisesti, lastulevyt raoilla. Asia, jota suomalaisessa rakennuskulttuurissa inhoan ehkä kolmanneks eniten. Toiseks eniten. Jopa eniten.
Jonain päivänä otan yleisavaimen (mikä tarkoittaa siis sorkkarautaa) ja revin lastulevyt pois ja katson, minkälaisella tapetilla huone oli joskus tapetoitu, ja laitan pinkkareitten päälle uuden kerroksen tapettia, mutta sitä odotellessa päädyimme hyvin epäortodoksiseen ratkaisuun: pursotimme rakoihin elastista akryylimassaa, liimasimme seiniin lasikuitutapettia ja maalasimme ne. Toki raot nytkin näkyvät, mutta eivät häiritsevästi, ja akryylimassa elelee lastulevyjen mukana. Remontissa pääasia oli huoneen siistiminen ja stailaaminen, ja siinä mielestäni onnistuimme pienellä budjetilla loistavasti. Vanhat, parketista tehdyt verholaudat otin talteen ja teen niistä olohuoneeseen hyllyt, kunhan ehdin, ehkä ensi kesänä. Huonekalut ovat samat kuin ennen, ja värimaailma muotoutui niitten ja parin vanhan taulun mukaisesti. 
Ruokapöytää oli siihen aikaan, kun syöjiä oli kymmenen ja joskus enemmän, suurennettu laittamalla sen päälle iso reunustettu lastulevy. Olimme irrottaneet sen ja tein siitä sängynpäädyn, jonka voi tarivttessa nostaa ruokapöydän päälle takaisin, jos haluaa sitä suurentaa.
Ja mitäs vielä... Vintiltä löytyi kosteusvaurioinen pikku kaappi, ja kosteusvaurioinen ja maalitahrainen pärearkku, ja no, kuvat kertokoot:

Ennen. Ai joo yks ylimääräinen sänky hävitettiin kyllä tästä etualalta. Silti on jäljellä ihan riittävästi makuupaikkoja.

Ennen.

Piironki pääsi pois nurkasta, keskelle huonetta, poistetun sängyn tilalle. Pitää ottaa kuva siitäkin. Kuitenkin, huoneen muodonmuutos on mielestäni onnistunut ja vanhan huvilan tunnelma saatu esille.

Tässä takkahuoneen ihana kalusto, jonka äitini on tuunannut valkoisella maalilla ja vakosametilla joskus 70-luvulla, eikä oo tarvetta siihen puuttua. Kaunis kalusto. Valitan kuvassa näkyvää sotkua. Verhot puuttuu ja valaisinkin on nykyään eri, joten pitää tästäkin ottaa keväämmällä uudet kuvat.

Kiva, mutta huonossa kunnossa ja haisee.

Vielä kivempi, korjattu eikä haise.

Löytyi vintistä, oli vähän hajalla, likainen, kannessa maalitahroja.

Tämmönen se on nyt.

....Niin joo, ja ylimmässä kuvassa näkyy hirvensarvet, jotka olivat likaiset ja jostain kumman syystä täynnä tummanvihreitä maalitahroja. Päättelin, että aikoinaan kun joku oli maalannut olohuoneen seinän tummanvihreäksi (kyllä!), ei ollut viitsinyt irrottaa sarvia vaan maalannut siitä ympäriltä vekkulisti. No, sarvet koristavat vintinrapun seinää. Maalasin nekin tietenkin, ja valkoinen maali on kivempi kuin tummanvihreät pilkut:

Sarvet.

Kesää odotellessa: arkistojen aarteita osa yks.

Sairastuin influenssaan ja samaan aikaan toisaalla Mies pamautti kirveellä kätöseensä yhdeksän tikin mittaisen palkeenkielen. Remontti on siis ollut tauolla. Kun en ole muutakaan jaksanut, olen järjestellyt valokuvia tietokoneen ja kahden muistitikun syövereistä.
Ennen Ameriikkaan muuttoa, paitsi että teimme pientä pintatemonttia silloiseen kotiimme, päivitimme suvun kesämökin 2000-luvun kuosiin.
Isoisäni rakensi kesähuvilan joskus 50-luvun puolen välin tietämillä niistä materiaaleista, joita sattui saamaan. 60-luvun lopulla taloa laajennettiin. Vuosituhannen vaihteessa vanha. laho rantasauna sai väistyä uuden, talviasuttavan saunamökin tieltä. Pari vuotta sen jälkeen äitini remontoi vielä keittön. Muuten huoneet ja ulkoasu ovat jääneet menneille vuosikymmenille. Kun vanhempani luopuivat mökillä käymisestä ja me aloimme viettää siellä entistä enemmän aikaa, aloimme toki tehdä myös remonttia. Mun isovanhemmat eivät muuten koskaan sanoneet tuota paikkaa kesämökiksi, vaan aina huvilaksi. Se tuntui minusta lapsena nololta, kun kaikilla muilla oli mökki ja meillä muka huvila, mutta nyt näen siinä sanassa vanhan maailman tyylikkyyttä.
Remontti on toki minun näköiseni, joten väriä ja hassuja ratkaisuja löytyy jonkin verran (kunnioituksesta vanhempiani kohtaan olen kuitenkin hillinnyt itseäni aika tavalla). Mutta siis, tämmöistä me saatiin aikaan:

Puusee ja liiteri 70-luvun alkuvuosilta, autenttisessa asussaan.

Puusee ja liiteri muutaman vapaapäivän jäljiltä.

Huvila, maalattu 70-luvun alussa.

Maalattu kauttaaltaan, talon alle rakennettu uudet ritilät, pihaa siistitty.

Sisälle oli tehty 70-luvulla lisää kaappitilaa.

Tyttären kanssa maalattiin, tapetoitiin, laitettiin kivemmat vetimet.

Ei löytynyt enää ennen -kuvaa. Tässä on jo purettu massiiviset verhokotelot sun muut koteloinnit, pienennetty ruokapöytä alkuperäiseen kokoonsa ja käännetty toisin päin.

Tässä on siistitty, maalattu, laitettu uusi tammiparketti.

Näkymä rannan ovelta olohuoneeseen päin. Olohuonekin on sittemmin remontoitu, mutta siitä en löytänyt kuvia. Höh.

 

Vinttiin vievät raput oli kivasti koteloitu, no me purettiin toi kotelo ja tehtiin seinä ja siirrettiin ovi rappujen yläpäähän.

Tämmönenhän tää oli mun lapsuudessa, ennen energiakriisiä.

Raput on sittemmin maalattu hiekansävyllä ja vaaleana näyttävät paljon kevyemmiltä. Harmi, ettei siitäkään ollut kuvaa. Pitää pian päästä sinne kuvaamaan lisää!

Yksiö mullin mallin

Vuokra-asuntojen remontointi on käynnissä. Putkimiehen käytyä asiat alkoivat selkeytyä. Purimme yksiön keittiön, ja osoittautui, että kaapit olivat kuluneet, mutta hyväkuntoiset. Vähensimme kaappeja radikaalisti ja vaihdoimme niitten paikkaa mielestämme järkevämpiin kohtiin. Tai ainakin tuntuu järkevämmältä se, että tiskiallas on viemärin kohdalla. Aiemmin se kulki pintavetona sokkelissa ja puuhellan alla mutkitellen parin metrin matkan: enää ei juuri ihmetytä, jos ei aina vetänyt kunnolla. Palautamme myös sähköhellan muurin viereen ja kas, sen pistokekin on sillä kohtaa, enää ei tarvi parin metrin jatkojohtoa joka, oikein arvattu, kulki sokkeleiden ja puuhellan alla parin metrin matkan. Mistähän hölmölästä tän keittön suunnittelija oikein on ollut? Ei alan ammattilainen ainakaan. Kalusterugot ovat kuluneet ja hieman kellastuneet, mutta ehjät, joten niille en tee mitään. Ovet sen sijaan maalaan ja vaihdan niihin vetimet. Osa välitilan laatoista oli laastittu suoraan filmivaneriin, eli olivat lähinnä kiinni toisissaan saumalaastin avulla ja niinhän siinä kävi, että kun yhtä kopautti, ne putosivat kaikki. Loput laatat ovat sitten sitäkin lujemmin kiinni alustassaan, ja kun ei huvita piikkailla ja uudelleen muurata piipun pintaa, ne saavat  jäädä paikoilleen ja maalaan ne Otex + Luja -systeemillä. Keksin tähän liittyen oivan säästökohteen: aion liimata irronneiden tilalle vanhoja plus kellarista löytämiäni mitä sattuu -laattoja, ja maalaan nekin, näin saan yhdenmukaista pintaa välitilaan. Kun maali aikaa myöten kuluu, vuokralaisen vaihtuessa voi laattojen päälle vielä liimata dc-fixin. Ja näin päästään kymmenen vuotta eteenpäin, ja viimeistään siinä vaiheessa tuo keittö saa lentää täysin palvelleena mäjelle.

Kuten alemmasta kuvasta näkyy, oviaukko jää vain osittain uudessa järjestyksessä olevien keittiökaappien taakse. Gyproclevy täyttää aukon siististi, hella mahtuu kaapin ja muurin väliin oikeesti, vaikka kuva vääristääkin mittasuhteita hieman. Ja tosiaan nuo ralliruudutetut kaakelit saavat maalipinnan. Sinänsä hieno puuhella, Kotiliesi 50, tarvii kanteensa liesimustaa, runkoon uutta kuumuudenkestävää maalia ja luukkuihinsa krominkiillotustahnaa. Jos katsoo tarkkaan, voi huomata, että uusi lattia on jo paikoillaan. Nyt siis edessä on pientä maalailuhommaa.
Yksiön olohuone sen sijaan on jo voiton puolella. Katto on maalattu, no eihän siitä hyvää tullut, mutta valkoinen ainakin. Lisäeristimme asuntojen välisen seinän ekovillalla ja kipsilevyllä. Nyt jos jollekin tulee mieleen sanoa, ettei "vanhaa kunnioitettu", mitä helevettiä sekin tarkoittaa, voin todeta, seuraavaa: Ekovilla on nykyvastine kutterinpurulle, paitsi parempaa. Kipsilevy on hengittävä materiaali, ja meillähän on nyt jo asuntojen välisissä seinissä Gipsonit- kipsilevyä autenttisesti vuodelta 1955, niin että älkää alkako mulle. Keittiön vastainen seinä oiottiin ja oviaukko peitettiin kipsilevyllä niin ikään. Kahden muun seinän pinkopahvit tapettikerroksineen säästettiin (nyt hei sitä vanhaa kunnioittaaksemme), ja niiden tapetointi oli järkyttävän vaikeaa, eikä niistä hyvät tullu. Kuudenkymmenen vuoden aikana tapetoitujen kerrosten virheet näkyvät kaikki, niin ja pari omaakin lisäsin toki. Mutta huone on nyt modernilla tavalla viiskytlukuhenkinen, raikas ja valoisa, entinen keltabeige yleisväritys on enää muisto vain. Muurin maalaan, mutta en tiiä mitä tolle Kastor- peltiuunille tekis- on sitte jonkun ollut pakko purkaa siihen kiukkuaan ja hakata siihen vasaralla lommoja.

Kuvassa muuten näkyy, millaiselta lautalattiat näyttää, kun niistä on revitty juuttipohjainen, kauttaaltaan liimattu muovimatto pois: kaikki liima ja runsaasti juuttia jäi lattiaan, ja näkyypä niitten alla olevan jonkinlainen (kipsipohjainen?) tasoitekerroskin olevan. Lautalattiat jäävät näin ollen alusmateriaalin ja laminaatin alle odottelemaan. Ehkä ne joskus vielä kaivetaan esille, mutta ei nyt just, on nimittäin muutakin puuhaa ja tarttis saada asukkaatkin näihin asuntoihin.

Kaksiotakin olemme jo repineet. Sen keittiö menee täysin uusiksi, samoin kuin kaikki pintamateriaalit katosta lattiaan. Nyt sinänsä kiva asunto näyttää lähinnä parakilta, ja sen muuttamisessa takaisin 50-luvun puutaloasunnoksi onkin kova homma...

Tuunailua

Vuokra-asuntojen remontti on alkanut, siitä kerron lisää lähipäivinä. Putkimies on häärinyt talossa ja me olemme purkaneet ja hajottaneet kaikenlaista. Olen jo aloittanut lempipuuhani, sisustussuunnittelun. Vai mitä sanotte tästä:

Kaiken muun keskellä olen harrastellut toista lempipuuhaani, tuunailua. Löysin jo alkusyksystä vintiltä rikkinäisen tummanruskean mukapronssisen pöytälampun. Varjostimen heitin heti pois, liimasin kipsisen lampunjalan kokoon ja vaihdoin sähköosat uusiin. Maalasin vihertävänhopeisella Taika- maalilla, jota oli sattunut jäämään jostain projektista (aijoo mökin pöytälevyn muodonmuutoksesta sängynpäädyksi, siihenhän tein köynnöksen). Sitten vielä Ikean halpisvarjostin päälle ja kas, mulla on kiva lamppu.

 Toinen tuunauskohde oli vessan ovi. Unohdin ottaa taas ottaa kuvan ennen kuin ryhdyin puuhaan, mutta otin kuitenkin kuvan sisäpuolelta, ulkopuoli oli ihan samanlainen. Samalla kuvasta selviää, miksi maalaan nuo ovet. Kerrankin halpiskamerani taltioi myös epäkohdat. Kaikki ovet ovat samanlaisia. Perinnerakentajat lynkkais mut, kun en hio ja lakkaa ja entisöi noita alkuperäiseen asuunsa, mutta ihan sama, minusta vessan ovi on sikahieno nyt.

No sitten siis se lipasto, jonka löysin tulevasta keittiöstämme, kuva täällä. Sehän oli "koristemaalattu" ihan järkyttävällä tavalla. Vissiin sormi kastettu johonkin erikeepperityyppiseen vaaleenpunertavaan mönjään, ja sillä vedelty kohokuvioisia koukeroita lipaston pinta täyteen. Joten olen taas pitkin syksyä hionut ja hionnut ja välillä tuntenut vihan tunteita koko saakelin mööpeliä kohtaan. Eräänä päivänä päätin kuitenkin, että joku lähtee, joko koukerot tai minä, ja lähellä se olikin, etten joutunut väillä lähtemään (paariin), mutta sain kuin sainkin pinnan niin paljon puhtaaksi, että sain sen maalattua mustaksi. Jouduin toimimaan puuseppänäkin, jotta sain laatikot kulkemaan suunnilleen suorassa. Maalasin laatikoiden ja lipaston aukkojen sivut vaaleanpunaisiksi tahallaan siten, että vaikka lipaston laatikot ovat kiinni, rakosista ja reunojen kolhuista häämöttää vaaleanpunaista. Näyttää valokuvassa vähän tyhmältä, livenä minust aika kivalta, vähän rappioromanttiselta. Ja kun lipasto kolhiintuu, alta alkaa kuultaa vanhaa valkoista maalia, mikä tulee olemaan ihan jees. Maalasin toki taas laatikot sisältä ja käytin tapetin jämäpalat niitten pohjustamiseen. Vetimet ovat marketista ostetut sammakot, eivätkä saaneet lipastoa näyttämään lastenhuoneen mööpeliltä. Pöytäliinat, pöytähopeet, servetit ja kynttilät sujahtivat laaikoiden uumeniin siististi.

Fiksailua

Ollaan nyt vuoden päivät inhottu nykyistä keittiötämme.  Paitsi etteivät keittiön materiaalit ja värit miellytä meitä, se on myös pinttyneen likainen kaakeleista kaapinoviin. Työpöytätasot ovat näppärästi lian väriset, niin että niiden puhtaudesta on paha mennä sanomaan mitään muuta, kuin että takuulla ne ovat vähintään yhtä likaiset kuin kaikki muukin.

Ilmeisesti siksi siitä ei edes ole kuvia. Olemme tietoisesti rajanneet ison huoneen keittiönurkkauksen pois kuvista, vaikka ruokapöytä, kaksi maalattua seinää ja tuunatut komerot on esitelty jopa blogissakin. Ekassa kuvassa kuitenkin näkyy yläkaappeja sen verran, että saatte pienen käsityksen. Mitä lie visakoivua nuokin esittää, oikeasti ovat vielä oranssimmat eli rumemman väriset kuin kuvassa.
Asioiden päällystäminen kontaktimuovilla on pienessä mittakaavassa tuttua, mutta isojen juttujen tekemisessä olin ensikertalainen. 
Odottelin paikallisessa Prismassa maalin sävytystä ja satuin notkumaan dc-fix -myyntitelineen vieressä. Siitä se ajatus sitten lähti.

Halpa pokkarikamerani vääristää värejä hieman, mutta idea käy ilmi: kylmä harmaa kaunisti jopa taustan kaakelit ja lattian, kun kaikki ei ole samaa haaleaa keltapunaruskeaa. Nyt liesituuletin ja hella istuvat maisemaan kauniisti. Teräksiset vetimet kaapeissa oli jo valmiina. Kolosesta, jossa jakkara on, on jo viety pyykkikone muualle. Kolo pitää vielä tuunata kivemmaksi jotenkin.

Elämme toivossa, että keittöremonttimme valmistuu (kunhan se ensin nyt alkaakin) tämän vuoden aikana, ja sen jälkeen puramme tämän ja muutamme makuuhuoneeksi. Kyse on siis lavastuksesta, joilla teemme elämästämme vähän viihtyisämpää muutaman kuukauden ajaksi. Sen jälkeen kaapit jatkavat elämäänsä kellarissa varastokaappeina ja tämä huone muuttuu makuuhuoneeksi. Tämän takia en tehnyt ihan viimeisen päälle. Prisman dc-fix oli vain 45 cm leveää, joten jouduin tekemään leveät ovet kahdesta osasta. Työtasot tein samaten monesta osasta. Muovikalvoa toki myydään leveämpänäkin, ja järkevää olisi ollut ostaa sitä. Kontaktin saumat kun tuppaavat näkymään, keräävät likaa ja pölyä ja vaikeuttavat hommaa. No ei ne ainakaan vielä näy.

Mies innostui auttelemaan. Yhden illan aikana telkkaria katsellessa irrotimme oven kerrallaan, vedin irti, ylimalkainen oven putsaus, tarra pintaan, vedin takas ja ovi paikoilleen. Pöytätasot teippasin viimeisenä. Marmorikuvio ei ole todellakaan suosikkini, mutta hei, sitä oli tarjolla ja väri oli kohdillaan, vaikka kuvio ei ollutkaan.

Jos tässä keittiössä olisi aikomus olla pitempään kuin muutama kuukausi, telaisin yhtenä iltana noitten kaakelien päälle Otex-kerroksen superlonitelalla, ja seuraavana iltana toisen kerroksen kalustemaalia päälle. Nyt en sitä tee, se olisi jo maalin tuhlaamista. Sitä paitsi muutakin maalattavaa on. Vuokra-asuntojen remontointi on hissukseen alkanut, ja ne on tarkoitus saada mahdollisimman pian valmiiksi, sen jälkeen on vasta oman keittiön ja kylppärin vuoro.

Kaappien ja työtasojen hinnaksi tuli 53,40 €. Oli hintansa väärti.
Aamulla iloinen yllätys oli, että keittiö on eri värisenä paljon valoisampi ja siten myös tilavamman tuntuinen.
Nähtäväksi jää, miten teippi kestää käyttöä.

Kiireitä Ameriikassa

Ameriikan kansalaisten syksy ja alkutalvi on hurahtanut vauhdilla ohi. Välillä on eletty turhautumisen hetkiä ja kyllästytty remonttipuuhiin, koettu parisuhdekriisi ja väsymys, ja sitten taas palattu siihen ajatukseen, että yhdessä tehden tämä projekti tulee joskus valmiiksi, kiirettä ei ole. Sen lisäksi, että unohdin blogin toviksi, unohdin myös valokuvata, ja sitten heräsin huomaamaan, miten tärkeää olisi, että joka vaiheesta olisi kuvia. Te rakkaat lukijat ette välitä katsoa tuhatta kuvaa puolivalmiista seinästä, mutta itse on hyvä palata valokuviin. Niitä katsoessa huomaa, että jotain tapahtuu koko ajan.

Meillä on olohuone ja ruokailutila! Jälkimmäinen ei tosin vielä pitkään aikaan sijaitse keittiön yhteydessä, koska keittiö on yhä vanhalla paikallaan. Olohuoneen myötä talomme tuntuu taas pykälän verran kodimmalta, ja hieman vähemmän puliukkojen asumukselta. Ihan jouluksi ei olkkari ollut valmis, koska sairastelin lähes koko joulukuun ja muitakin vastoinkäymisiä oli (kattopaneeli loppui kesken ja oli tilaustavaraa jne). Tätä kirjoittaessani tavarat ovat kuitenkin jo suurinpiirtein paikoillaan. Olen vihdoin alkanut purkaa viini- ja muita laseja muuttolaatikoista, osa saatiin jo joulupöytään ja viimeisetkin pääsevät kaappiin huomenna. Vuosi siinä meni. Hassua, että sitä voi kaivata jotain laseja, mistä sitten kuitenkin juo vain harvoin.

Vuokralaiset ovat poistuneet ennen joulua, ja nyt on edessä kahden asunnon totaalinen pintaremontti. Toiseen hankitaan kokonaan uusi keittiö, ja toisen keittö puretaan ja kootaan uudelleen eri järjestykseen ja vaihdetaan samalla työtasot. Seinät ja katot maalataan/tapetoidaan ja lattiat vaihdetaan uusiin. Toisen asunnon kylppäristä muokataan nykyiset jär-kyt-tä-vät vesijohtoputkihässäkät siistimmiksi ja turvallisemmiksi. Uusia kodinkoneita hankitaan. Ja sitten etsitään uudet vuokralaiset.

Vesijohdoista puheen ollen, välipäivinä Mies kohtasi ikävän yllätyksen, kun tulevassa kylppärissämme paukahti vanha vesijohto halki. Onni onnettomuudessa, että Mies oli kotona ja havaitsi asian heti ja sulki vesijohdon. Toinen onni oli, että olimme haju- ja pölyhaittojen takia eristäneet etuseinättömän kylppärin eteisestä rakennusmuovilla, muuten vesi olisi suihkunnut eteiseen ja siitä just valmistuneeseen ruokailutilaan. Kolmas onni oli oma laiskuutemme: emme olleet tyhjentäneet lattiasta kaikkia puruja, joten hiushalkeamasta sateena suihkunnut vesi osui muoviin ja siitä puruihin, jotka oli helppo, joskin työläs, lapioida jätesäkkeihin. Muu olikin pintakosteutta, jonka lämpöpuhallin kuivatti saman tien.

Niin ja se putkiremontti, ei se ole alkanut vieläkään ja suunnitelmat ovat taaskin hieman muuttuneet, joten ei se vielä hetkeen alakaan, pitää ensin selkeyttää, mitä mihin ja miksi (vuokralaisten irtisanomisaikahan oli maaliskuun alkuun saakka, joten mitään ei ollut tarkoituskaan aloittaa vielä vaan käyttää alkuvuosi suunnitteluun). Vuokra-asuntojen sisällä olevat vesijohdot on 50-luvun jälkeen jo kertaalleen uusittu, joten niitä ei ole kymmeneen vuoteen kiire uusia muuten kuin keittiömuutosten osalta, joten sikälikään putkirempalla ei ole kiire muutoin kuin hajoavien vesijohtojen pelossa.

Uusi ruokailutila ennen joulua, sohvan selkänojan yli katteltuna.

Olohuoneen takka ja muuri pitää vielä maalata.

Tassupöydällä on sukat jalassa, kysykää Voitolta, miksi.

Ruokailutilan tapetti ja muuri valmiit, listat puuttuu ja PorinMatin maalaus.

Olohuone sohvalta käsin.

Ruokailutilan nurkka ja Singerin jalka, pöytälevyn tekasin ihan ite.

Syksy Ameriikassa

Kiirettä on pitänyt.
Talon maalausta jatkettiin lokakuun seitsemänteen päivään asti, jolloin purettiin vuokrateline ja laitettiin pensselit santaan ulkokuoren osalta. Katonaluslaudoitusta jäi paikoin maalaamatta, ja ikkunankarmit odottavat ensi kesää, tai jopa seuraavaa, mutta niitä lukuun ottamatta talomme ulkoasu on nyt jo ihan semmoinen kuin halusimmekin sen olevan.

Syksyn sää suosi maalausurakkaa, mutta itse en  alustavista suunnitelmista poiketen ehtinytkään enää syys- lokakuussa osallistua siihen niin paljon, kuin olisin halunnut. Ensinnäkin olimme unohtaneet, että minulla on vakava korkean paikan kammo. En todellakaan kyennyt olemaan heiluvalla telineellä kantapäät rapsakasti kuuden metrin korkeudessa. Maalasin sitte kivijalkaa, mikä tietty piti sekin jonkun tehdä, eikä huonoselkäinen Mies olisi kyennyt istumaan lypsyjakkaralla ja maalaamaan kumarassa. Tuli siinä minunkin iskias kipeeksi.

 Kun telineen korkeus pudotettiin neljään metriin, kykenin maalaamaan, mutta Miehen mukaan homma kävi kuin hidastetussa filmissä. Pelkäsin koko ajan, että teline kaatuu, tai että putoan, tai että jompikumpi meistä yhtäkkiä kaatuu toisen päälle ja teline kaatuu. Olin joskus nähnyt Myytinmurtajissa, että ne hyppivät sillalla ja saivat sen värähtelemään ja silta sortui, ja olin täysin varma, että jos jompikumpi meistä kävelee telineellä, sama tapahtuu. "Nii ja sitten talokin alkaa värähdellä ja sortuu" sanoi Mies vakavalla naamalla. Nii just! Tajusithan sä!

Toiseksi, opintovapaalla tai en, satuin menemään töihin ja ainakin toistaiseksi ihan jäämään sinne, mutta ei siitä sen enempää, lastensuojelua kuitenkin. Kiva olla taas töissä, mutta en mä vieläkään tiedä, mikä musta isona tulee. Yksi iso plusjuttu duuniin menossa oli, että tapaan päivittäin täysjärkisiä aikuisia selvin päin olevia ihmisiä, jotka juttelevat mulle asiallisesti. Eikä tää nyt tarkoita mitenkään sitä, että Mies olis yhtäkkiä alkanut dokaamaan tai puhumaan rasittavia, mutta ihan pelkkä sen seura ei riitä vaan kaipaan muitakin aikuisia kontakteja.

Onneksi olen hitaasti alkanut tustua ihmisiin kesän mittaan: viereisessä talossa asuu oikein kiva nuori perhe, ja juttutuokiot heidän kanssaan ovat olleet monen päivän valopilkku. Koirien kanssa lenkkeillessä kertyy uusia tuttuja, varsinkin niistä naapureista, joilla on koiria, ja niistä, jotka remppaavat talojaan samalla alueella.  Erilaisissa päihteissä olevien ihmisten sönkötystä en jaksa kuunnella yhtään, kaikista vähiten omalla pihallani, eikä mulla oo mitään velvollisuutta semmoiseen. Silloin tällöin mietin tontin aitaamista ja sitä, kannattaako vuokralaisia lainkaan ottaa. Portti ja sähkölukko kaukosäätimellä olis siisti juttu. Mutta kattellaan ny.

Kolmanneksi, kaiken tuon ohella on pitänyt ulkoiluttaa koiria, laittaa mökki talvikuntoon ja sienestää. Sienestys jäi kyllä harmittavan vähiin tältä syksyltä, vaikka ei uskoisi, kun pakastinta katsoo. Kuivattuja sieniäkin on taas aika paljon. Tämän syksyn uudet rakkaudet olivat leppärousku ja viiruvalmuska. Vävypoika löysi kehnäsienen, mutten onnistunut löytämään niitä lähimettästä enempää. Tänä vuonna sienet olivat hyvälaatuisia ja toukattomia.

Tätä kirjoittaessa mökki on jo talviteloilla ja olohuoneen remontti kesätauon jälkeen etenemässä. Laitetaas muutama kuva siitä, miltä Ameriikassa nykyisellään näyttää:

Uudet postilaatikot on jo ostettuna. Talon numero puuttuu kulmasta vielä. Joskus ikkunoihin tulee sälekaihtimet ja toivon mukaan asukkaat joka asuntoon, ja verhot ikkunoihin.

Katon maalaus on ohjelmassa ensi kesänä tai viimeistään seuraavana. Katto on hyväkuntoinen mutta likainen ja sammaloitunut.

Se puolisko, jossa me asutaan.

Asiat on hieman muuttuneet.

Ikkunoiden kunnostuskin on ohjelmassa parin seuraavan kesän aikana.

Sitten vielä pihatöitä.

Projekteja

Otan surutta työn alle vanhoja, huonokuntoisia mööpeleitä, yleensä 50- ja 60-luvun teollista tuotantoa, harvoin vanhempiakin, ja tuunaan niistä mitä milloinkin. Niillä ei tule koskaan olemaan sen kummempaa rahallista tai historiallista arvoa, ja usein ne ovat jo valmiiksi jollain tapaa pilalla, esim. viilupinta on kärsinyt kosteusvaurioita. Eli mitään talonpoikaisantiikkia en tuhoile sentään.

Kirpparit ja kierrätyskeskukset ovat hyviä paikkoja mööpelihankintoihin, ja muun muassa pari pientä lipastoa olen hankkinut tammelalaisesta Patinaputiikista. Sieltä olen löytänyt myös hauskoja alpakkalautasia ja -kulhoja, niitä joita mulla tosiaan on mökillä joka paikassa, ja kotonakin sitten joskus, kun on paikkoja, missä pitää niitä.

Taisto ihailee hortensiaa.

Taisto on tunteellinen koira, joka arvostaa esteettisyyttä ja tunnelmaa. Tässä hän on innoissaan paskakaivon kannelle ilmestyneestä asetelmasta (ruukun ja kahden euron sementtikoristushärpäkkeen on tarkoitus sammaloitua tai ainakin likaantua). Huomaa kieli! Ikean vanha turkoosi lyhty on tuunattu vasaralakalla ja likaantunut sen jälkeen ihan omia aikojaan. Parin euron saviruukun kylkeen on pyyhitty vedessä lionnut ulkomaalisivellin, kylläpä Vinhassa näyttää pigmenttiä piisaavan! Kammotussydänhärpäke maksoi todella kaksi euroa. Pitää varmaan sivellä se piimällä ja ripotella siihen jotain kaunista jäkälää.

Tuleva projekti.

 Joitakin päiviä sitten olin tapaamassa Hippipoikaani hänen kotonaan Riihimäen Hyttikorttelissa. Hänellä on kaunis ullakkoasunto yli satavuotiaassa tiilitalossa vanhojen omenapuiden ja perennojen keskellä. Ensi keväänä menen kuokan kanssa kylään... ja nappaan perennoja, mihin Hipin vuokraemäntä antanee luvan. Hyttikortteli on upea alue, ja aloittelevan muusikon on vissiin aika kiva viettää siellä taiteilijaelämää. Pojan kummisetä oli pari vuotta sitten kierrättänyt hänelle vanhat Iskun tuolinsa, jotka ovat Hipin ja hänen kavereidensa käytössä kerryttäneet itseensä melkoisesti taidetta vai mitä toi kuona nyt onkaan. Koska olin antanut Hipille huvilan (he hee) vintiltä kaksi vánhaa, mutta vähän pienempää nojatuolia, päätti hän kierrättää kummisedältä saamansa ainakin joksikin aikaa minulle. No sehän sopi, kun sohva odottelee pakkauksessaan olohuoneen valmistumista. Huomasimme oitis, että tuoleissa on mahtavan hyvä istua edelleen. Kun aikani katselin tuoleja, aloin tykätä niistä, mutta ehdottomasti uudella verhoilulla ja pitää noille ysäri-kirsikka-käsinojillekin jotain tehdä... Kun saan tuolit tuunattua, kaikki tulevat haluamaan ne...

Lipasto ennen.

 Vuosi sitten tein tämmöisen. Söpö lipasto, mutta kulahtanut, ihan vankka ja ryhdikäs kuitenkin. Ei todellakaan mikään antiikkiesine. Parista kohtaa oli viilu hieman irti alustastaan. Laitoin astiapyyhkeen kaksin kerroin ja silitysraudalla painelin viilun suunnilleen kiinni alustaan (niksi toimii joskus, muttei aina, riippuu kai siitä, miten ja millä viilu on liimattu alustaansa.
Hioin enimmän kiillon ja isoimmat kuhmut pois ja maalasin puolihimmeällä Helmi- kalustemaalilla. Sillä ei kuulemma saisi viilupintaa maalata monestakaan syystä, mutta no jaa. Tämä kaunokainen vietti viime talven kylmällä kesämökillä.

Irrotin puunupit varovasti, niitä ei oltu porattu läpi vaan ne oli liimattu kuoppiinsa, joten porasin läpi kuopan ja kiinnitin Pompotista ostamani maatuska-vetimet paikoilleen. Ja kas! Ikkuna mahtuu aukeamaan, ja laatikot kätkevät sisäänsä niinkin arkisia asioita kuin kaikenkarvaiset laturinjohdot. Verhon takana nimittäin on pistorasia, ja tuo on hyvä latauspaikka (jos ei unohda ikkunaa auki sateella). Jälkeen-kuvassa vasemmalla muuten näkyy toista puoliskoa olohuoneen pariovista. Maalasin sävyllä Oleanteri, ja kun en saanut kahvaa irti ja se oli täynnä edellisiä maaliroiskeita, maalasin kahvat vasaralakalla. Tätä ennen ovi oli puolukka-ruispuuron värinen ja sitä ennen tummanvihreä, ja ihan ensimmäinen väri oli volvonsininen. Koska lasiruutujen reunoissa oli eri maaleja, kittiä ja lisäksi jotain tahmeaa vielä, rapsutin isoimmat kököt pois ja vedin päälle kangasteipin. Niin ja toi verho, se odottaa lyhentämistä. On odottanut jo aika kauan...

No sittenhän olin ostanut kirpparilta mukatiikkisen Ikean kylppäripeilin, en muista onko siitä jo kuva,

no laitan uudestaan. Maalasin nuo tummanpuhuvat raamit vaaleanharmaalla himmeällä Helmellä, sillä samalla jolla rappukäytävän puolipaneelitkin. Koristelin peiliä vielä washiteipillä, jossa on harmahtavalla pohjalla kultaisia pilkkuja. Kylppärimäisyys katosi ja mittasuhteetkin tuntuivat muuttuneen.

Peili näyttää hassusti ikkunalta varsinkin, kun se roikkuu tuossa pinkopahveista riisutulla eteisen seinällä. Aika hauska juttu, vaikkakaan sitä en suunnitellut . Kaikissa kuvissa näkyy rojukasoja ja sotkua, joihin alan jo pikkuhiljaa kyllästyä, niin että jouluksi on ainakin olkkari valmis! Mehän hukutaan kohta näihin mun tuunausprojekteihin kaiken lisäksi!

Patinaputiikista matkaani oli jossain vaiheessa kevättä tarttunut pikkuruinen radiopöytä (kuulemma semmoisen päällä on pidetty radiota), ja kalusteeseen sopiva radiokin mulla sattuu olemaan jemmassa. Se on ilmeisesti joskus ollut petsattu ja lakattu, mutta sen jälkeen laskin vaaleankeltaisen, tummansinisen ja valkoisen maalipinnan ja lukuisia kotimaalareiden jättämiä valumajälkiä. Komeronovien maalia eli lilaa himmeää Helmeä oli jäljellä, joten hioin pahimmat maalinorot pois ja pintaa sileämmäksi ja maalasin pikkupöydän. Yksi pöyydän jaloista on saanut vuosien saatossa hiukan osumia vinksottaa aavistuksen vinossa, ja taoin sitä vasaralla niin paljon suoremmaksi kuin sain (patalappu välissä niin ei jää vasaranjälkiä), mutta vino se on

edelleen, jos tarkkaan katsoo. Pöytä ei kuitenkaan keiku. Se on muuten sen korkuinen, että sopisi hyvin yöpöydäksikin. Oikeastaan väri olisikin tulevaan makuuhuoneeseemme sopiva. Jälkeen-kuvassa mööpeli ei näytä kovin kivalta, kun väri riitelee taustan (huvilamme makuuhuone) vihreän seinän kanssa. Oikeesti se on ihan jees ja väri sopii kauniisti yhteen tummaksi petsatun radion kanssa. Otan kuvan sitten, kun saan kaivettua radion esille ja putsattua sen.

Maalaan aina kaapit ja laatikot myös sisältä

kahdesta syystä: ensinnäkin se on minusta kivan ja siistin näköistä, ja toiseksi se häivyttää epämiellyttävät hajut aika tehokkaasti. Tällä kertaa kävi niin, että laatikko olikin niin jämpti, ettei nyt kulje kunnolla, joten joudun hiomaan sekä laatikon ulkosivua että pöydän laatikkouran sisäpuolta hiukan. Kyse on jostain puolesta millistä korkeintaan.

No uusimman tuunauksen tein viikonloppuna mökillä, eikäs ku huvilalla, lalallaa, sienestyksen, sienten putsaamisen, paistamisen ja kuivaamisen lomassa. 
Olin lukenut sisustusblogeista, lehdistä ja kuullut kavereilta, että kalkkimaali (Jeanne d'Arc Vintage Chalk Paint vieläpä) on niin mullistava ja käänteentekevä, että sillä voi maalata ihan mitä vaan, seiniä ja mööpeleitä ja kaikesta tulee niin iiiihanan patinoitunutta ja silkinhimmeää ja luonnollista ja vaikaks mitä. Okei, tilasin maaleja Keltaisesta Kartanosta, ja ne tulivatkin muutamassa päivässä. Ilahduin, koska palvelu oli hyvää, koska sain maalit viikonlopuksi ja ennen kaikkea koska ne oli niin kauniisti paketoitu! Vaaleanpunaisesta lahjanauhasta oli tää höppänä melkoisen hyvillään! Paketti näkyy muuten ylempänä tuoliprojektikuvassa siinä vasemmanpuoleisella tuolilla.

Pappani, eli siis äitini isä, oli hyvin erikoinen persoona. Hänen harrastuksiinsa kuului maalaaminen,

välillä kammottavinkin seurauksin. Hän muun muassa maalasi silloisen rantasaunamme hieman ruostuneen kiukaan räikeän vaaleanvihreällä metallimaalilla, mikä oli jo ihan kamalaa sinänsä. Pahin paljastui vasta, kun kiukaaseen tuikattiin valkea: hän ei ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että maalin pitäisi varmaan olla lämmönkestävää. Tämä ei ollut. Katku oli kamala. Pappa myös maalaili huonekaluja aikansa kuluksi, ja yhdisteli maalinloppuja keskenään mamman ja äitini kauhuksi. Värit nimittäin olivat toisinaan hieman outoja. Olin jo edellisenä kesänä tehnyt kamalan työn, kun olin poistanut useita omituisen värisiä maalikerroksia kahdesta vanhasta tuolista. Toiset kaksi tuolia odottivat vuoroaan. No, otin toisen, myrkynvihreän tuolin, ja hioin vihreää maalia jonkin verran tarkoituksena karhentaa sitä hieman. Sitten otin vaaleanpunaisen (no totta kai) kalkkimaalin ja aloin maalata. Ensimmäisellä kerroksella ei tapahtunut mitään, eikä juuri vielä toisellakaan, vaan tuoli nökötti edelleen vihreänä, joskin väri oli samentunut hieman. Ei tästä mitään tuu, ajattelin, mutta sudin tuolin pintaan vielä kolmannenkin kerroksen. Ja kas, tuoli alkoi näyttää vaaleanpunaiselta. Neljäs kerros tasasi ja syvensi väriä, ja uskon, että viidennen kerroksen jälkeen tulos olisi ollut jo ihan hyvä, mutta sitä en ennättänyt vetää, kun oli lähdettävä kotiin. Pinta on kaunis, himmeä, kalkkimainen taikka liitumainen ja väri ihana, mutta mutta. Vieressä oli himmeällä Helmellä kahteen kertaan maalattu radiopöytä, enkä osaa sanoa, onko noilla merkittävää eroa, paitsi että sataan kertaan maalaaminen vie aikaa! Lisäksi on ymmärtääkseni niin, ettei kalkkimaali kestä kulutusta, vaan mööpeli olisi vielä vahattava. Ja sittenhän pinta varmaan on ihan saman näköinen kuin Helmellä maalattu, ja vahan päälle ei sitten enää voikaan maalata millään! Aion kuitenkin maalata vielä toisen tuolin, ja ehkä ne kaksi muutakin, ja muodostan mielipiteeni vasta sitten.

....niin ja yksi vastaus siihen, mitä mä niillä alpakka-astioilla teen:

Pallokynttilä ja alpakkamalja.