Pihalla taas vaihteeks

Taisto ja Voitto sienestämässä.

 Kyllästyin rappukäytäväprojektiin, kuinka ollakaan just sen lian kohdalla. Jatkan illalla taikka huomenna, mutta just nyt ällöttää ajatuskin. Tapetointiosuudet ovat valmiit kuitenkin, eli loppujen puolipaneelien ja lattioiden maalaus on enää jäljellä. Ja kaikki ovet. Ja ja ja. Kääk sitten toinen rappukäytävä, mutta sen teen vasta, kun vuokralaiset ovat poistuneet.

Pari päivää sitten, kun paistoi aurinko, otin kuvia pihaltamme. Siinä riittää työsarkaa sitten, kun talo alkaa olla valmis. Toki aloitan pieniä juttuja jo syksyllä. Nurmikkoa ajaessa olemme nimittäin todella kyllästyneet pihalla oleviin "istutuksiin". Eli jollain omituisella logiikalla valtavalle pihalle on istutettu pieniä kasveja YKSITELLEN muutaman metrin välein. Ensinnäkin ne näyttävät huvittavilta ja rumilta, ja toiseksi niitä on ihan helkutin rasittavaa varoa ja kierrellä ruohonleikkurilla.

Penkki tuijien varjossa.

Kuvassa tuolien ja Voiton vasemmalla puolella on sekä yksittäisiä perennoja että muutama marjapuska. Muutamassa kohdassa pihaa kasvaa tosi rumaa oranssia liljaa, ja samaa näyttää kasvavan viereisen autiotalon pihassa, niin että veikkaan, että nuo on kylmästi haettu sieltä ja totta kai istutettu keskelle nurtsia kahteen eri paikkaan. Marjapensaat on istutettu ihan liian lähelle toisiaan. Penkin takana olevat tuijat on sentään ihan jees. Niiden taakse eli varjon puolelle ja niin sanotusti vuokralaisten puolelle oli tehty jonkinlainen oleskelualue, jonka olemme jo hävittäneet ja kylväneet tilalle nurmikon. Näin voi sentään istua naama kohti aurinkoa ja omassa rauhassaan. Tosin tuossahan on sitten paskakaivon kannet, mutta toisen päälle saa jonkun kivan kukka- ja lyhtyasetelman, ja toisen voi ignoorata. 

Pensasta ja perennaa.

Sama meininki jatkuu myös talon päädyssä. Suurin piirtein tontin rajan paikkeille on istutettu erilaisia pensaita paskanmarjasta lähtien jonkinlaiseksi aidaksi, no se on toisaalta ihan hyvä, mutta sitten taas tuossa niitten edessä on joku pensas, ja oikealla jokin perenna ja siitä vähän oikealle, varjossa ja alamäessä, pioni. EI NÄIN! Seuraavassa kuvassa näkyy se pioniparka taas, mutta sen lisäksi oikein kivat vanhat puut: visakoivu, tavallinen koivu ja hopeapaju (jokirannassa kun ollaan). Joesta tuli mieleeni, että enoni kertoi pienenä pelastaneensa kaverinsa hukkumasta kyseiseen Räynynojaan. Olen miettinyt, kuinkahan pieniä he olivat, vai oliko oja silloin isompi... Ei vaan, sateella, kuten tänään, se on aika iso ja ihan tulviikin.

Pioni ja koivut.

No sitten seuraa vielä kuva talostamme Ameriikanraitilta katsottuna. Jotain tarttis surulliselle näkymälle tehdä. Lisäksi etupiha on täynnä kauheita monttuja edellisen omistajan putkihommien jäljiltä. Että hiekkakuorma ainakin pitää tilata, ja jotain muutakin on kehiteltävä.

Kuistien eteen ja kivijalan ympärille on istutettu kuunliljaa, ja joissain kohdissa se menettelee, mutta kuistien edestä kaivan sen pois. Varsinkin oman kuistimme eteen on laitettu niitä helkutin oransseja liljoja kuunliljojen sekaan, ja jo aiemmin, mutta  varsinkin nyt, kun ne eivät enää kuki, ne tuovat mieleeni semmoisen istutuksen, mitä yleensä laitetaan hautakivien eteen. Pois semmoiset!

Ameriikanraitin puoleinen pääty.

Niin että työsarkaa riittää muutamaksi vuodeksi. Haaveissamme siintää myös kaunis kierrätysikkunoista ja omista remppajätteistämme rakennettu kasvihuone, jossa olisi kiva isuskella kesäiltoina. Sen toteutumiseen on vielä pitkä matka.

Jo alkukesällä tein pikkuruisen tuunausprojektin. Löysin kellarista ison, likaisen ja huonokuntoisen vanerisen työkalupakin, jonka puhdistin ja maalasin. Mies porasi pohjaan muutaman reiän, ja teimme pakkiin vielä muutamasta laudasta välipohjan reiluilla raoilla. Sitten istutin pakkiin kukkia (ihan vaan puolillaan olevissa multapusseissa ovat ne), ja kukat ovat viihtyneet hyvin. Kuvaushetkellä pelakuilla oli tauko kukinnassa ja sadekin niitä on hiukan hakannut, mutta uusia nuppuja on jo näkyvillä. Talon nurkalle ja pihalle istutin daalioita ja pelakuita erilaisiin löytämiini saaveihin ja ämpäreihin, ja daaliat viihtyivät helteessä niin hyvin, että ovat valtavan kokoisia ja lähes tukahduttaneet muut kukat. Pitää varmaan yrittää talvettaa niitä kellarissa.

Vanhassa liekkihotellissa asumisessa on hupaisat ja omisuiset, hyvät ja huonot puolensa. Kesän mittaan olemme tutustuneet muun muassa siihen, että joidenkin ihmisten mielestä pihamme on yleistä oleskelualuetta, jonka poikki voi oikaista (eritoten humalassa), ja jopa pissattaa koiraansa automme viereen. Olen törmännyt myös siihen omituiseen seikkaan, etteivät kaikki näytä ymmärtävän, että omistajan vaihtumisen myötä on meininki muutenkin muuttunut. Joten ei, minulla ei ole velvollisuutta keskeyttää omia puuhiani aina, kun joku juoppo sattuu pihallemme saapumaan, eikä minun tosiaankaan

Daaliat vanhassa sinkkisoikossa. Linssiluteen persus vasemmalla.

tarvitse pitää seuraa kelle tahansa, joka tulee etsiskelemään vuokralaisiani. Olen ollut ihan ällistynyt siitä, että nämä ihmiset ihan vilpittömästi luulevat niin. Monta kertaa on sattunut, että olen ollut omalla pihallani koirien kanssa, ja pihalle on yhtäkkiä saapunut joku minulle täysin tuntematon ihminen, kutsunut minulta lupaa kysymättä koirat luokseen ja ruvennut lässyttämään niille ja minulle. Seuraus on nyt se, että Taistokaan ei enää osaa jättää ihmisiä rauhaan vaan luulee, että kaikkia saa ja pitää juosta suin päin tervehtimään. Tosi kiva, varsinkin kun osaan arvata jo etukäteen, että seuraavat vuokralaiset ja heidän vieraansa eivät tule tästä pitämään. On todella rasittavaa, että sitten, kun kutsun koiriani ja lähden hakemaan niitä, vieras ihminen jatkaa niiden kutsumista ja silittelyä. Mutta toisaalta, tämän kyllä arvasimme. Tiesimme, mitä ostimme. Ärsyttää se silti. No, jatkossa talo tulee rauhoittumaan ja siistiytymään monellakin tavalla. Ja onhan pihalla mukavaakin, siinä tuijien alla, turkoosilla penkillä, teekuppi kädessä, koirien peuhaamista katsellen. Viereisessä puistossa ihmiset taluttavat koiriaan, vanhukset ovat päiväkävelyllä ja rusakot pomppivat heinikossa. Siitä saan voimaa ja jaksan odottaa vielä hetken sitä, että talomme alkaa elää uutta aikaa.

humani nil a me alienum puto

Voiton varjossa.

 Eli mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Semmoinen olo on viikonlopun jälkeen, kun olen remontoinut rappukäytävää. Tuntuu, että rappusissa ja seinissä on kaikki mahdolliset eritteet, mitä ihmisestä löytyy. Oikeesti.

Valmista pintaa on kuitenkin tullut roppakaupalla! Inhoan niitä alkuvaiheita, jolloin pestään ja hiotaan ja hiotaan ja teipataan ja pohjamaalataan ja tuntuu, ettei mitään näkyvää tapahdu. Lopulta olen kuitenkin edennyt tapiseerausvaiheeseen. Puolipaneeleissa on pari kerrosta himmeää Helmi-huonekalumaalia, sävy lattiamaalikartan

Seuraavaksi on vuorossa tuulikaappi.

 2115, vaaleanharmaa. En paklannut mitään, joten nyt ne näyttävät läheltä katsottuna hauskasti vanhoilta kolhuineen ja oksanreikineen, mutta kuitenkin ihanan raikkailta. Musta pyörylä ylimmässä kuvassa on 50-luvun bakeliittinen valokatkaisija, jonka sähkömies toivottavasti suostuu säästämään.

Tapetin kanssa onkin sitten ollut taiteilemista. Non-woven- tapetti on kyllä helppo liimata seinäpahviin, mutta ehkä olisi kannattanut valita kuosi, jossa ei olisi ollut noin vaikeaa kuviokohdistusta ja pitkää kuviota... No toisaalta, näpertäminen palkitaan. Koska pahvipohja kupruilee ja pullistelee, saumojen saaminen kaikkialta ja koko matkalta täysin puolen millin tarkkuudella puskuun on ihan mahdotonta, mutta eipä niitä muutamaa rakoa enää itsekään tuosta sekamelskasta erota.

Olisko ehdotuksia, mitä tälle tekis?

 Edellisessä blogimerkinnässä on kuva portaikosta ja ovesta, tässä samat tapetoinnin jälkeen. Tämä on kaiketi minun versioni sanoista "hillitty" ja "pastelli".

Ovi näyttää entistä surkeammalta. Kuvassa myös 70-luvun kummallinen lamppu, joka roikkui aikoinaan isoisäni työhuoneessa. Se on kristallia ja painaa arviolta viisitoista kiloa. Aluksi tuntui vitsikkäältä laittaa se käytävään, mutta pakko myöntää, ettei se kyllä tuohon(kaan) sovi. En vaan raaski millään luopua siitä. Vessaan sitten ehkä?

Tuulikaappi pitää muuttaa valkoiseksi, mutta samaan aikaan on suunnattava myös ylöspäin. Olen nyt päässyt portaikon välitasanteelle saakka, ja siitä eteenpäin lian määrä lisääntyy hurjasti kohti kauhukammiota mentäessä, eli asuntoa, josta olen kertonut blogimerkinnässä Vuokralainen helvetistä.

Joltain on ilmeisesti pudonnut kotiviiniastia (lue: kiljupytty) ylimmille rappusille ja se on sitten parin pompun kautta päätynyt välitasanteelle sotkien mennessään seinäpaneelin ja portaat. Tietenkään kukaan ei ole siivonnut tahmeaa sotkua. "Saattaa se kyllä olla ihan paskaakin", sanoi Mies hilpeästi. Tai verta. Joka tapauksessa, huomenna on koitettava sinipiialla ja jollain myrkyllä liottaa sitä, ja loput pitää vissiin hioa.

Asuinkerroksen yläpuoliset seinät on pohjamaalattu valkoisiksi, ja semmoisiksi saavat toistaiseksi ja ehkä ikuisesti jäädäkin. Vasempaan reunaan tulee vielä pätkä tapettia, otan myöhemmin kuvan toisesta kulmasta. Portaat ja kaiteen maalaan samalla värillä kuin puolipaneelitkin, mutta kestävämmällä maalilla, todennäköisesti Betoluxilla tai Futura 40- ulkokalustemaalilla. Ohessa kuva rappukäytävästä ennen mitään toimenpiteitä, pölyineen kaikkineen. Kuva valehtelee

sen verran, että lika ei erotu. Porrastasanteen seinän värikään ei erotu, se oli jostain täysin käsittämättömästä syystä vaaleankeltainen, katto oli kiiltävä mintunvihreä (harmi, ettei katosta tullut kuvaa). Kuvasta ei myöskään erotu haju.

Lika haisee. Mutta kaikista ärsyttävintä on pinttynyt tupakan haju, joka toisin kuin lika, ei lähde pesemällä. Minulla on sitten toinenkin samanmoinen maalausurakka edessä, sillä vuokralaisten rappukäytävä on yhtä synkkä, lähes yhtä likainen (kiljuroiskeita lukuun ottamatta) ja haisee sekin erittäin vahvasti tupakalle, ikävä kyllä. Taidan kuitenkin armahtaa itseäni sen verran, että joko maalaan kaikki pahvit tai ainakin valitsen tapetin, jossa ei ole ihan noin vaikeaa kuviokohdistusta... Toisen rappukäytävän kunnostus on vuorossa vasta vähän myöhemmin, samoin kuin kaikkien kolmen vuokra-asunnon remontit. Niistä lisää toiste.

Ovella

Ikkuna teipattuna.

Epäonninen huurrespray.

Kellarin ovi ja tuulikaapin seinäpaneelit.

Rappukäytävä.

Tuleva pääovi ja painivat koirat.

Joskus aikoinaan maalasin edellisen taloni ulko-ovea. Kerroin siitä ystävälleni Helenalle, joka totesi: "Kai maalaat sen punaiseksi?" ja kommentti jäi mieleen, koska niin olisin oikeasti halunnut tehdä. En silloin rohjennut. Maalasin tylsästi ja sovinnaisesti tummanruskeaksi, koska ovi oli aiemminkin ollut ruskea. Kun työ oli valmis, minua kadutti. Aina, kun katselin ovea, mietin, että minun olisi pitänyt maalata se punaiseksi. Päätin, että siitä lähtien maalaisin elämäni ovet omilla väreilläni, enkä piittaisi enää siitä, olisiko se sopivaa vai ei. Niin olen sittemmin tehnytkin: entisessä talossa makuuhuoneiden ovet muuttuivat tumman turkooseiksi ja pesuhuoneen puupaneeliovi valkoiseksi ihan vaan, koska halusin niin. Mökillä maalasin ovia violeteiksi, vaaleanpunaisiksi ja tummansinisiksi. Ameriikassa komeron ovisssa on haalea lila sävy ja ulko-ovissa välimerenturkoosi. Jotkut ovet ovat vaaleanharmaita. En vielä tiedä, mitä joistakin tulee. Olen joskus laittanut erilaisiin oviin koristetarroja, kuvioteippejä, vinyylitapettia ja ties mitä vielä, vaihtanut surutta vetimiä ja maalannut kahvoja vasaralakalla. Uusi ovi on aina uusi mahdollisuus.

Olin tyytyväinen huonokuntoisen ulko-ovemme värinmuutokseen, mutta suuri ikkuna näytti synkältä aukolta semminkin, kun ikkunasta näkyi vain pimeä ja likainen tuulikaappi (vielä toistaiseksi semmoinen). Olin joskus ostanut RTV:n alelaarista huurrespraymaalia, ja pengoin sen esille. No sitten mulla ei tietenkään ollut mitään materiaalia, josta olisin voinut askarrella sabluunaa, eikä edes kapeaa maalarinteippiä. Vähän rumaa punavalkoista washiteippiä oli muutamia pätkiä kahdessa rullassa ja uhrasin ne ja teippasin lasiin kuvion. Spray oli varmaan ollut valmiiksi vanhaa päätyessään alekoppaan, eikä se komeron hyllyllä ollut ainakaan parantunut. Vaikka kuinka ravistelin, maalausjälki oli silti epätasainen ja kokkareinen. Vaikka pesin ikkunan ensin, ikkunaan jäi silti pari likaläikkää (ehkä silikonia tms läpinäkyvää ainetta), jotka totta kai tulivat esiin vasta huurrutettuani ikkunan. En ollut ihan tyytyväinen lopputulokseen. Sitten kiirehdin liian aikaisin irrottamaan teippejä, ja yksi teipin pää nappasi palan huurretta mukanaan ja vielä ihan keskeltä ikkunaa. Niin ettei homma mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Washiteippi ei myöskään ole ihan parasta rajaamiseen (mihin se ei ole toki tarkoitettukaan), koska se on huokoista, eivätkä reunat tartu ihan sataprosenttisesti alustaan. No, kaukaa katsottuna ikkuna on ihan kivan näköinen, ja ehkä tässä joku päivä korjailen lopputulosta vielä hieman. Mutta ei aina onnistu nää minun tuunaushommat. Spraymaalaaminen ei ole mun ykkösvahvuusalue muutenkaan.

Eilen ja tänään on satanut, ja olen hengaillut rappukäytävässä. Joku oli joskus maalannut rappukäytävän katot ja kattolistat mintunvihreällä kiiltävällä maalilla, ja ne maalasin mattavalkoisiksi jo keväällä. Käytävän seinissä on ihan järkyttävän rumat, tummahkoksi joko petsatut tai likaantuneet lakatut puolipaneelit ja beigeksi maalatut erittäin likaiset ja kolhuiset pikopahviseinät. Muutaman seinän olen jo maalannut mattavalkoisiksi, jotta saadaan valoa rappuun. Osaan aion liimata non-woven- tapettia ihan kylmästi suoraan pinkopahvien päälle. Kukaan ei oikein ole osannut sanoa, miten pinkopahvi ja kuitutapetti mahtavat tulla toimeen keskenään kylmässä rapussa, mutta kokeilen, mitä tapahtuu. Puolipaneelit maalaan vaaleanharmaiksi, samoin kuin rappuset (ja ehkä asuntojen ovet?). Ovenkarmit ja ikkunanpuitteet ovat nyt jännästi maalattu lian värisiksi, ne maalaan valkoisiksi. Rappukäytävä on ihan kamala, ja kaiken kruunaa vahva ja pinttynyt tupakan haju. Mutta asiat tulevat muuttumaan. Ja sitten, kun vihdoin on valoisaa ja siistiä, se tuntuu vieläkin paremmalta, kun muistaa, millaista oli aluksi.

Suunnittelin tulevia ovia. Kuvassa oleva kellarin ovi on todella huonokuntoinen, joten teen sille kuten ulko-ovellekin: kolhut ja naarmut saavat näkyä, puhdistan vain oven ja maalaan kolhuineen päivineen. Jos pakkeloin, kittaan ja hion kaiken viimeisen päälle, ovet alkavat näyttää persoonattomilta ja uusilta, eikä niissä sitten ole enää mitään hauskaa. Mutta tuommoisena ne eivät kelpaa, kyllä niille jokin muodonmuutos pitää tehdä! Asuntomme ovi kaipaa myös ehostusta. Siinä on syvien naarmujen lisäksi niin paljon ruuvien ja naulojen reikiä, että ne aion kitata umpeen ennen maalausta, muuten lopputulos on kuin haulikolla ammuttu. Kaikkien asuntojen ovissa on ollut metalliset postiluukut, mutta kuten paljon muutakin, edellinen omistaja joukkioineen on ne tuhonnut. Harkitsin aluksi postiluukkujen metsästämistä, mutta taidan keksiä jonkun muun ratkaisun sittenkin. Tykkään noista nuppimallisista ovenkahvoista: joissain ovissa on vanhat messinkiset vieläpä, mutta joihinkin oviin on jossain vaiheessa vaihdettu teräksiset, no hienot ovat nekin. Niitä en missään nimessä vaihda.

Niin että tässä mä taas seison, ovella, täynnä suunnitelmia. Ja oven takana odottaa jokin toinen ovi ja toiset suunnitelmat.

Kesä Ameriikassa

No näinhän tässä kävi, että blogi nukahti jälleen, osin siksi, että kesää on vietetty ulkosalla (pääosin vieläpä mökillä) ja sisällä on käyty vain nukkumassa.
Juhannusaattona Ameriikkaan saapui uusi kansalainen, englanninbulldoggivauva Voitto. Kesäkuun loppu ja heinäkuu onkin sujunut rattoisasti koiranpennun ehdoilla. Voitto oli seitsemänviikkoinen meille tullessaan, ja olipa kennelliitto mitä mieltä tahansa, minun mielestäni seitsenviikkoinen pentu on ihan liian nuori luovutettavaksi. No, joka tapauksessa, Voitto on meidän!

Voitto seitsenviikkoisena.

Voitto viisitoista viikkoa. Kuvakulma vääristää: ei se näin laiha ja isopäinen ole oikeesti!

 Loppukevään ja alkukesän ajan elettiin jokseenkin turhauttavaa vaihetta, jossa koko ajan tehtiin jotakin pientä, mutta samalla itsestä tuntui, ettei mikään edennyt ja kaaos Ameriikassa vain lisääntyi. Iso syy kaaokseen oli asuntojen välisen seinän purku. Seinässä oli molempien asuntojen puolella vaakalaudoituksen päällä paksu Gipsonit-levy, joka oli varmuuden vuoksi kiinnitetty tuhannesta kohdasta nauloilla. Seinä oli toki eristetty huolellisesti purulla. Joten jep, seinä purettiin keväällä ja tätä kirjoittaessani kipsipölyä ja purua on yhä lattioilla, mikä kertoo jotain myös siivouksen tasosta. Mies vietti pari hikistä päivää puukkosahan ja sorkkaraudan kera ennen kuin seinä antoi lopulta periksi. Alunperin piti ottaa pois koko seinä, mutta muutimme suunnitelmaa, koska halusimme säästää tulevan ruokailutilan puolella olevat kiinteät komerot. Olohuoneen puolelle jää täten pieni seinänpätkä, jonka toisella puolella ovat komerot. Kuulostaa vähän tyhmältä, mutta uskon ratkaisun olevan hyvä.

Niin, kuten kerroin, piirtelin niitä piirustuksia keväällä ja kun jouduin kerrankin keskittymään ja syventymään johonkin kunnolla (hah hah tosiaan), aloinkin nähdä asioita vähän eri tavalla ja lopulta kerroin pohdinnoistani Miehelle. Lopulta kävi niin, että suunnitelmat alkoivat muuttua hieman. Ja sitten ne muuttuivat taas. Niinpä laitoin piirustukset hetkeksi lepäämään ja odottamaan, että saamme päätettyä muutaman asian. Nyt alamme olla melkein varmoja. Ehkä. Samasta syystä putkiremonttikin antaa odottaa itseään vielä toistaiseksi. Jotkut viisaat ovat sanoneet, että talossa pitäisi asua jonkin aikaa ennen kuin aloittaa mitään isoa remonttia, ja näin se näyttää olevan. Olemme muuttaneet suunnitelmia jo aika paljon.

Sähköremontti sentään on kesän mittaan edistynyt sen verran, että jipii, olemme siirtyneet kolmivaihevirtaan. Taloon saadaan sähkö siististi ja modernisti maakaapelia pitkin, ja rumasti roikkuneet sähkölangat on poistettu, samoin kuin lukuisat vanhat antennien kiinnikkeet. Kummallisesti pitkän talon ulkosivuja pitkin roikkuneet lankapuhelinlinjat on revitty pois. Kiinteän laajakaistan takia korkeintaan niitä olisi tarvinnut, mutta ne huojuivat tuulessa siihen malliin, etten usko, että olisimme kovinkaan hyvää nettiyhteyttä saavuttaneet. Nettitikku toimii hyvin eikä sen 4G pätki. Kaapeliyhteydenkin taitaa tulevaisuudessa saada.

Julkisivun maalaus on edennyt odotettua hitaammin, syy on ollut liian hyvien ilmojen aiheuttama laiskuus. Tai no, alkukesästä oli liian kuuma, juhannuksen tietämissä satoi, ja koko heinäkuun ajan olikin sitten taas liian kuuma. Nyt olemme kuitenkin aloittaneet rivakasti, ja kyllähän taloon saadaan uusi maalipinta ennen talven tuloa! Julkisivu tulee muuttumaan hurjasti, tai on jo nyt muuttunut. Aloitimme kuisteista sillä ajatuksella, että niissä on pientä näpräämistä, ja jos se jää viimeiseksi, on se yhtä tuskaa. Nyt molemmat kuistit on maalattu, A-rapun ovea lukuun ottamatta, ja pätkä seinääkin on jo muuttanut väriään. Jo nyt on nähtävissä, että muutos on iso! On käymässä kuten toivoimme, että talon ilme avartuu ja muuttuu enemmän 50-lukulaiseksi. Nykyinen väritys on kammottava sammalenvihreä ja tummansininen (jep, mikä yhdistelmä!), mutta se muuttuu beigeksi ja valkoiseksi. Seinää maalaamme hieman hassussa järjestyksessä, koska telineitä ei ole vielä haettu vuokraamosta. Haemme ne sitten, kun sääennuste lupaa muutamaksi päiväksi maalauskelejä ja meillä on aikaa maalata aamusta iltaan. Vaaleaan maalipintaan ei pitäisi jäädä ikäviä rajoja, tummassa näkyy selvemmin nuo katkot, näin sanoi ammattimaalari, joten uskallamme näin tehdä.

Muodonmuutos käynnissä.

Turkoosi ovi.

Olen tehnyt pieniä tuunaushommia helteen keskellä, mutta aika vähän. Uiminen, koirien kanssa hölmöily ja rantaelämä on ollut pääosassa. Olen lukenut dekkareita, mikä on ollut ihanaa, koska siihen mulla ei ole ollut muutamaan vuoteen aikaa eikä energiaa. Täten pääkopan remontointi sujuu oikein hyvin, ja alan tuntea itseni tarmokkaaksi ja olen jopa alkanut pohtia töihin palaamista... sitten joskus. Ei sinne kiire ole.

Maalasin oven turkoosiksi. Koska purkki oli auki ja minulla oli pensseli kädessä, maalasin halpahallista ostamamme penkin. Yläkerran kauhukammiosta kävin hakemassa sinne hylätyn vanhan kessulle haisevan televisiopöydän, jonka viilupinta oli kosteuden pilaama, mutta mustat putkijalat hyväkuntoiset. Maalasin pöytälevyn myös. Kun viereen heitti pari Ikean metallituolia, sai aikaan hauskan oleskeluryhmän, jonka näkösuojana toimii tuijarivi.

Harmi, ettei mulla taida olla missään lähikuvaa kuistista siinä kunnossa, kuin se muuttaessamme oli: sisältä ja ympäriltä täynnä roinaa, aukot peitetty samealla aaltoprofiilisella kattopleksillä, koko kuisti tummansininen!

 Penkki maksoi Hurrikaanissa (paikallinen halpahalli) neljä kymppiä, eikä tule olemaan pitkäikäinen monestakaan syystä. Rumakin se on, mutta ostimme sen keväällä ja nostimme talon eteläpäätyyn, jotta oli jokin paikka, missä voi rauhassa istua. Vaikka Tikkurilan muuttumisleikissä julistan Tikkurilan maalien parhautta, ja onhan ne hyviä, tarkkaavainen lukija saattaa huomata penkillä Teknoksen Futura 40-purkin, joka on todellinen rakkauteni juuri tämmöisten kohteiden (tai ajansyömien ulko-ovien) maalaamisessa.

Taas huono kuva, josta ei käy ilmi pöytälevyn huonokuntoisuus. Maalasin sen, eikä se kunto siitä tietenkään yhtään parantunut, mutta onpahan kivan värinen ja toivon, että maalipinta suojaa pöytää edes hieman. Sadetta se ei tule kestämään, joten se saa viettää sadepäivät kuistilla. Pelkään, että kosteus saa viilupinnan kupruilemaan silti irti, mutta toivotaan parasta. Lakata sen toki voisi, mutten usko sen lopulta juuri parantavan asiaa. Eikä mulla ole lakkaa, enkä mä yleensä osta mitään erityisesti näitä tuunailuja varten, vaan käytän sitä, mitä milloinkin on.

Tässä oleskeluryhmä on valmiina ja kahveetkin on jo siinä maalaustauon aikana ryystetty. Kiva sisustuksellinen elementti tuo ikivanha paskakaivon kansi tuossa etualalla. Piha on niitä täynnä. Toivottavasti ne on edes tyhjennetty silloin, kun ne ovat jääneet pois käytöstä...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Ameriikka vaikenee mutta toivottavasti tällä kertaa vain hetkeksi ja blogi herää taas eloon.